Metafysiikka ja magia on humpuukia; Osmo Pekosen artikkeli; Kari Enqvistin vastaus; Timo Karjalaisen kirjoitus

Metafysiikka ja magia on humpuukia

Timo Karjalaisen juttu Se toimiva magia (Vapaa Ajattelija 4/2022) liittyy kiinnostavalla tavalla Kari Enqvistin kirjoitukseen Kadonneen substanssin metsästys (niin & näin 3/98), jossa hän kommentoi Osmo Pekosen kirjoitusta Mihin metafysiikkaa tarvitaan (niin & näin 2/98). Enqvist toteaa Pekosen päätyneen nostamaan matematiikan fysiikan metatieteeksi ja näin mielestäni nyt tekee myös Karjalainen omassa jutussaan. 

Naturalismin mukaan kaikki oleva on osa luontoa, eikä sen ylä- ja/tai ulkopuolella ole mitään metafysiikkaa, ei varsinkaan magiaa. Metafysiikka ja magia on humpuukia. Selvennän tätä väitettä seuraavassa kommentoimalla ensin Pekosen, sitten Enqvistin ja lopuksi Karjalaisen kirjoitusta.

Osmo Pekosen artikkeli

Osmo Pekonen: Mihin metafysiikkaa tarvitaan (niin & näin 2/98) https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn982-14.pdf

Osmo Pekonen aloittaa artikkelinsa sitaatilla:  “Metafysiikka voidaan olettaa tarpeelliseksi niin kauan kuin uskomme, että kaikella on ollut jokin alku. Jos maailmankaikkeus kuitenkin on täysin suljettu ja reunaton, sillä ei ole sen enempää alkua kuin loppuakaan. Se vain on olemassa. Mihin silloin enää metafysiikkaa tarvitaan?”

Sitaatti on tekaistu vaihtamalla Stephen Hawkingin teoksen Ajan lyhyt historia eräässä lauseessa sanojen ‘Jumala’ ja ‘Luoja’ paikalle sana ‘metafysiikka’. (Mikä Pekosen mukaan olisi ollut jopa selkeämpi muotoilu.)

Ylimmällä sijalla ihmisten mielissä tänä päivänä tieteiden hierarkiassa on fysiikka. Sen tavoite on kehittää paljon mainostettu Kaiken Teoria, yhtenäiskenttäteoria, joka selittäisi kaiken. Tämänkaltaiset haaveet Pekosen mukaan suorastaan huutavat osakseen filosofista kritiikkiä. Kysymystä, ’Mitä oleva on’, on pohdittu menneisyydestä aina tähän päivään asti. Se on itse asiassa kysymys siitä ’mitä substanssi on’. Fyysikot eivät kuitenkaan enää katso tarvitsevansa luonnon kuvaamisessa minkäänlaista metafysiikkaa. 

Esimerkiksi kaikenlaisen metafysiikan ja varsinkin teologien yritykset tutkia substanssia Enqvist kuittaa naurahduksella: “Jokainen voi luonnollisesti uskoa mihin haluaa, oli kyseessä sitten menninkäiset tai QED [kvanttielektrodynamiikka], ja jos joku tahtoo kieltää tieteen arvon ja elää pelkän oikukkaan mielikuvituksen varassa, sekin on hänen oma asiansa.” (Kari Enqvist: Näkymätön todellisuus, WSOY 1996)

Fysiikankin yläpuolella on kuitenkin yksi tieteenala, jolle Pekosen mukaan Enqvistkään ei naura, nimittäin matematiikka, jonka saavutuksista myös fysiikan kehittyminen on säännöllisesti osoittautunut riippuvaiseksi. Esimerkiksi QED on ollut jo vuosikymmeniä kriisissä, koska sen matemaattista rakennetta ei ymmärretä. Tiettyjä peukalosääntöjä (ns. normalisointeja) soveltaen yhtälöt antavat fysikaalisesti oikeita tuloksia, mutta kukaan ei tiedä miksi. 

Eikö matematiikka näin ole eräänlaista metafysiikkaa suhteessaan fysiikkaan, koska fyysikot vain pukevat fysikaalisista ilmiöistä löytämänsä säännönmukaisuudet matematiikan kielellä esitettyyn muotoon?

Enqvist kirjoittaa: “…kieli, jota joka tapauksessa käytämme, on matematiikan koko rajaton ja universaali rakennelma. Se auttaa meitä eteenpäin ja avaa meille ovia, joita emme tienneet olevan olemassakaan. Tuntuu siltä, että matematiikan avulla voimme kurottaa ajattelumme ulkopuolelle, ja niin kuin kvanttikenttäteoriatkin osoittavat, maailman muoto on matemaattinen.” (Kari Enqvist: Näkymätön todellisuus, WSOY 1996)

Mielestäni edellä sanottu osoittaa vain sen, että fysiikan lait toimivan matematiikan mukaisesti, koska ne on kuvattu matematiikan avulla. Se taas miten hyvin ne kuvaavat todellisuutta voidaan selvittää vain empiirisillä kokeilla. 

Pekonen huomauttaa, että matemaatikot on kuitenkin tehokkaasti ja pysyvästi rokotettu fyysikoille tyypillisiä Kaiken Teorian kaltaisia suuruudenhulluja kuvitelmia vastaan. Rokotteena on Kurt Gödelin kuuluisat epätäydellisyyslauseet; matematiikka ei sulkeudu itseensä: Matematiikassa on aina väittämiä, joita ei voida todistaa oikeiksi eikä vääriksi, asetettiinpa sen aksioomajärjestelmä miten tahansa. Myöskään matematiikan ristiriidattomuutta ei voida todistaa matematiikalla itsellään.

Gödelin epätäydellisyyslause osoittaa matematiikan olevan vain atolli tietämättömyyden valtameressä, koska tiedämme olevan kysymyksiä, joihin emme voi milloinkaan periaatteessakaan vastata.

Pekosen mielestä Aristoteleen peruskysymys mikä on substanssi? on edelleen polttavan ajankohtainen: “Ellei olisi mitään muuta substanssia luonnon muodostamien substanssien ulkopuolella, luonnontiede olisi tosiaankin ensimmäinen tiede.”

Näin mielestäni myös on. Empiirisen luonnontieteen yläpuolelle ei tarvitse olettaa mitään ensimmäistä filosofiaa. Naturalismi vastustaa kaikkea magiaa ja mystiikkaa. Sen mukaan kaikki maailmassa voidaan ymmärtää osana luontoa ja selittää luonnontieteiden menetelmien avulla, joka on ainoa tapa päätyä luotettavaan tietoon.

Henkimaailmaan taipuvaiset tahot tietysti arvostelevat naturalismia ankarasti. Esimerkiksi W. V. Quinen kriitikot ovat esittäneet, että hän haluaa korvata filosofian luonnontieteellä, ontologian fysiikalla tai tietoteorian empiirisellä psykologialla. Mielestäni tämä pitääkin nähdä kritiikin asemasta hyvänä ja suositeltavana tutkimusohjelman tiivistelmänä. 

Filosofian ja tieteen välillä on vain aste-ero: arkijärki, filosofia ja tiede muodostavat jatkumon, jossa filosofia on vain siirtymävaiheen esitieteellistä pohdiskelua. Mitään ensimmäistä filosofiaa ei tarvita; myöskään matematiikkaa ei tule yrittää sellaiseksi kohottaa.

Kari Enqvistin vastaus

Kari Enqvist: Kadonneen substanssin metsästys (niin & näin 3/98) https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn983-02.pdf

Metafysiikan roolista on Enqvistin mielestä olemassa Pekosen näkemyksestä poikkeava toinen, perustellumpi näkökanta: ”metafysiikka ei ole kuollut mutta fysiikka on nielaissut sen kuin valas aikoinaan Joonan.” 

Edellä sanotun mukaan matematiikka ei olisi vain keino kuvata fyysisestä todellisuudesta, vaan suorastaan sen osa. Eikö tämä tee myös fysiikasta metafysiikkaa?

Enqvist arvelee Pekosen viittaavan kokeelliseen fysiikkaan hänen kirjoittaessa, että fyysikot vain pyrkivät pukemaan fysikaalisista ilmiöistä löytämänsä säännönmukaisuudet matematiikan kielellä lausuttujen lainalaisuuksien muotoon, jonka löytöjä teoreettiset selitykset sitten seuraavat. 

Enqvist toteaa, että monilla fysiikan alueilla marssijärjestys on edelleen sama, mutta teorialla ei ole vain selittävä rooli vaan se myös ennakoi uutta. Niinpä voidaan sanoa, että metafysiikka elää ja voi hyvin tänäkin päivänä. Sitä ei vain enää kutsuta metafysiikaksi vaan teoreettiseksifysiikaksi ja teoreettisen fysiikan kieli on matematiikan kieli. 

Enqvist kuitenkin täsmentää, että fysiikassa matematiikka ei kuitenkaan ole itsetarkoitus vaan apuväline. Usein sitä käytetään tavalla, joka saa matemaatikot näkemään painajaisia. Käyttämämme teoriat ovat efektiivisiä ja voimassa vain tietyllä, rajoitetulla sovellusalueella. 

Efektiivisyyteen liittyy emergenssi, joka on seurausta fundamentaalisemman teorian vapausasteiden (riippumattomien muuttujien) häviämisestä näköpiiristä esim. keskiarvottamisen seurauksena. 

Enqvistin mukaan, vaikka matematiikka olisi fysiikan ainoa kieli, ei sen ominaisuuksista kuitenkaan voi vetää johtopäätöksiä itse kuvailun kohteesta eli luonnosta. Matematiikka sallii myös empiiristen kokemusten tuloksista monin tavoin poikkeavia luonnonlakeja; tunnettujen voimien lisäksi äärettömän määrän erilaisia voimia ja todellisuuksia. 

Lisäksi Gödelin epätäydellisyyslauseen mukaan matematiikkaan sisältyy lausumia, joiden totuusarvoa emme pysty matematiikan sisällä määrittämään. Luonto, ja sitä kautta olemassa olevan maailman substanssi, ei hyödynnä matematiikan koko rikkautta. 

Enqvistin mukaan on kuitenkin selvää, että emme löydä rajojamme ellemme jatkuvasti pyri yhä lähemmäs maailman substanssia eli etsimään Pekosen haihatteluna pitämää Teoriaa kaikesta. Hän myös korostaa, että tässä prosessissa uuden metafysiikan – eli teoreettisen fysiikan – rooli poikkeaa vanhasta siinä, että se ei milloinkaan kadota empiriaa silmistään.

”Tämän vuoksi metafysiikka [=matematiikka] ilman fysiikkaa ei voi milloinkaan toivoa kykenevänsä sanoa mitään oikeaa, oleellista tai lopullista maailman substanssista. Matematiikka on liian kattavaa; pelkkä filosofinen järkeily efektiiviseen todellisuuteensa vangittuna liian rajoitettua. Siksi meidän on pakko kääntyä fysiikan puoleen.” sanoo Kari Enqvist.

Tässä yhteydessä on syytä todeta, että Enqvist kuitenkin jättää selvittämättä miten ja missä tämä uusi  metafysiikka on olemassa. Itse omaksumani fiktionalistisen käsityksen mukaan kaikki matematiikan entiteetit samoin kuin muutkin teoreettiset käsitteet ovat olemassa vain mielen geeneinä eli meemeinä; subjektiivisina ajattelutottumuksina.

Emme koe todellisuutta naiivin realismin mukaisesti suoraan sellaisena kuin se on vaan muodostamme siitä epäsuoran realismin mukaisia representaatioita, joiden avulla ajattelemme. Nämä representaatiot koostuvat meemeistä. Meemi on sanan suppeimmasa merkityksessä vain arkiajattelun mukainen ajatusmuoto eli ajattelutottumus, joka kehittyy esitieteellisen filosofisen pohdinnan kautta tieteellisksi todeksi tai epätodeksi testattavissa olevaksi hypoteesiksi ja teoriaksi. Näissä kaikissa vaiheissa mielen mekanismit ovat perustaltaan samanlaisia; vain mielikuvituksessamme olevia representaatioita; ei itse todellisuutta.

Teoreettinen fysiikka onkin lähinnä eräänlaista fysiikan futurologiaa; filosofian kaltaista esitieteellistä pohdiskelua. Vasta empiirinen tiede voi osoittaa teorioiden ja todellisuuden toiminnallisen yhtäpitävyyden. Todellisuus eli ihmisestä ja ihmiskunnasta riippumattomat materian objektit ja prosessit (liike) eivät itse ole fysiikkaa. Fysiikka vain kuvaa todellisuutta jollakin tarkkuudella. Materian sisällä ei myöskään ole matematiikkaa, vaikka teoreettisen fysiikan sisällä onkin! Matematiikka on vain osa materian kuvaamiseen käytettyä kieltä, eikä materiaa itseään! Teoreettinen fysiikka onkin vain filosofian kaltaista esitieteellistä pohdintaa, jonka tulokset on varmennettava empiirisesti. Jos kuvittelemme matematiikan sekä muut teoreettiset entiteetit todellisuuden rakenteiksi, tulee ajattelusta platonismia tai monadologista metafysiikkaa. 

Enqvist käyttää myös emergenssin käsitettä omaperäisellä tavalla. Reduktio ja emergenssi käsitettä käytetään yleisestikin kovin monella tavalla. On kuitenkin turhaa kiivailla siitä mikä on termien oikeaoppista käyttöä. Tärkeämpää on ymmärtää mitä niillä missäkin tapauksessa tarkoitetaan. 

Tavallisesti ajatellaan, että objektijoukon emergenssissä syntyy uusi toiminnallisuuden taso, joka ei ole selitettävissä vain sen osien toiminnalla. Uusi emergentti toiminta ei redusoidu tyhjentävästi sen osien toiminnoiksi; kokonaisuus on enemmän kuin sen osien summa. 

Emergenssistä puhutaan myös, kun vain mukavuussyistä otetaan käyttöön ylemmän tason käsitteet, vaikka kokonaisuuden toiminta redusoituu tyhjentävästi osien toiminnoiksi. Esimerkiksi toteamus, että efektiivisyyteen (todenmukaisuuteen riittävällä  tarkkuudella) liittyy emergenssi, joka on seurausta fundamentaalisemman teorian vapausasteiden (riippumattomien muuttujien) häviämisestä näköpiiristä esim. keskiarvottamisen seurauksena, ei kuvaa aitoa emergenssiä; kokonaisuus ei ole enemmän kuin osiensa summa.

Se seikka jää kuitenkin aina selvittämättä – myös Enqistiltä – miten uusi aito emergentti toiminnallisuus on materiaalisesti olemassa ja mitä sille tapahtuu, kun emergentin toiminnallisuuden mahdollistama kokonaisuus purkautuu osikseen. Kuvaan Itse tätä mielenfilosofiaan ja neurotieteeseen liittyvissä pohdinnoissa käsittellä redusoituva emergenssi: mieli on aivomaterian prosessien (meemien) joukko; aidosti emergenttiä aivomaterian prosessien toimintaa eli enemmän kuin osiensa summa. Prosessit pysähtyvät ja mielen olemassaolo päättyy aivokuolemaan ja aivojen materiaaliset objektit redusoituvat materian kiertokulkuun.

Matematiikan entiteetit ovat mielen fiktiivisiä representaatioita, joilla ei ole vastinetta mielen ulkopuolisessa todellisuudessa. Ne ovat vain mielikuvituksen tuottamia ajattelun apuneuvoja; fiktiivisiä meemejä.

Timo Karjalaisen kirjoitus

Timo Karjalainen kirjoitti Se toimiva magia -otsikolla Pääsihteerin palstalla (Vapaa Ajattelija 4/2022), että matematiikka on taianomainen tapa selvittää ikuisia totuuksia, jotka ovat ehdottoman luotettavia. Karjalainen pohtii onko matematiikka  luonnontiedettä vai filosofiaa ja toteaa, että luonnontieteille matematiikka on työkalu, mutta luonto on vain sen lainalaisuuksien eräs erikoistapaus.

Karjalainen toteaa ja kysyy: ”Itse asiassa kaiken luonnontieteen keskeisin löydös on se, että luonto noudattaa matematiikan lakeja. … Miksi luonto noudattaa matematiikan lakeja? Kuinka syvälle sisäkkäin luonnossa on uusia matemaattisia rakenteita? Kykenemmekö löytämään ne kaikki- ja jos niitä on rajallinen määrä, mistä tiedämme löytäneemme kaikki?”

Ensimmäiseen kysymykseen voisi vastata, että luonto näyttää noudattavan matemaattisia lakeja siksi, että kuvaamme luonnonlait matemaattisesti. Ei siinä sen kummempaa magiaa ole. Toiseen kysymykseen sisältyy implisiittinen oletus, että matemaattiset rakenteet olisivat todellisuuteen sisältyviä entiteettejä. Miten ja missä ne ovat olemassa, ellemme oleta Platonin ikuisten ideoiden taivasta, monadeita, tai jotakin muuta henkimaailmaa olevaksi? Kolmas kysymys toistaa oletuksen, että matematiikan entiteetit ovat jollakin maagisella tavalla olemassa ja puhtaalla järjellä löydettävissä. Tulkintani mukaan Karjalainen kallistuu tässä Enqvistiä enemmän, mutta kuitenkin Pekosta vähemmän platonismiin.

”Platonismin ongelmana on se, missä ja millä tavalla matemaattiset oliot tarkkaan ottaen ovat olemassa, ja kuinka saamme tietoa niistä? Onko jossain olemassa fysikaalisesta maailmastamme täysin erillinen maailma, jossa matemaattiset entiteetit sijaitsevat? Kuinka meillä on pääsy tähän maailmaan, ja teemme löytöjä näitä entiteettejä koskevista totuuksista?”, kysyy Wikipedia.

Itse olen omaksunut tästä fiktionalistisen kannan, jonka mukaan lukuja ja muita matemaattisia entiteettejä ei ole olemassa muualla kuin, vain fiktioina. Toisinsanoen niillä ei ole mielemme ulkopuolista olemassaoloa. 

Karjalainen kysyy ja vastaa: ”Kuinka tämä filosofinen peli ’matematiikka’ sitten antaa meille taianomaisesti tietoa maailmasta? Kyse on siitä, että luonto noudattaa matematiikan lakeja, ja matemaattisten päätelmien ehdottomasta ja yleispätevästä luonteesta. Kun matemaattisella päättelyllä päädytään johonkin tulokseen, asia on todellakin niin ja myös pysyy sellaisena.”

Naturalistina olen tästä täysin eri mieltä: universumissa vaikuttaa vain luonnonlait; todellista on vain fyysinen luonto; kaikki ilmiöt ovat tieteellisesti selitettävissä; kaikki mitä on olemassa on osa luontoa; tieteessä on käytettävä vain luonnontieteellisiä metodeja; magiaa ja yliluonnollisia ilmiöitä ei tule olettaa olevaksi. Tiivistetty wikipedian hakusanasta Naturalismi_(filosofia).

Geneettinen evoluutio tuotti meille mielikuva-ajatteluun eli emergentin kyvyn muistella menneitä ja pohtia sen avulla vaihtoehtoja ennen uusiin toimiin ryhtymistä. Se kehittyi sitten edelleen elekielen kautta puhekieleksi ja symboliseksi ajatteluksi. Tästä taas käynnistyi kulttuurin yhä jatkuva memeettinen evoluutio ja sen myötä kaikenlainen satuilu uskonnoista tieteisiin. Kaikki uskonnot, luulot ja teoriat – myös matematiikka – ovat vain mielissä olevia meemejä, joista jokaisella on oma käsitys sikäli, kuin on mitään käsitystä. Yksilöiden subjektiiviset käsitykset kehittyvät ja lähestyvät toisiaan (ainakin omassa kuplassaan) kuten geneettisten algoritmien ratkaisujoukko ilman, että jaettua kollektiivista käsitystä on missään. 

Kuten jo aiemmin totesin, käsityksemme maailmasta on epäsuora todellisuuden representaatio. Se koostuu meemeistä eli ajatustottumuksista, jotka ovat olemassa vain aivojemme subjektiivisina prosesseina. Ajattelumme on näiden prosessien toimintaa. Prosessien toiminta pysähtyy aivokuolemasa ja samalla päättyy mielen olemassaolo. Mitään sielua ei jää kummittelemaan tämän- eikä tuonpuoleisuuteen. 

Kykymme muodostaa representaatioita todellisuudesta mahdollisti representaatioiden luomisen myös fiktioista. Näitä on kahta sorttia: hyödyllisiä (kuten matematiikka) ja hyödyttömiä (kuten uskonnot). Kaikki ”a priori tieto” on viimekädessä vain mielikuvituksen tuotetta, kulttuurisesti kumuloitunutta ja jalostunutta empiristä kokemusta; pelkkiä ajatustottumuksia eli meemejä. Niitä ei ole olemassa kuin mielikuvituksessamme. Mielemme ulkopuolella matemaattiset entiteetit ovat vain tahroja paperilla tai muuta sellaista. Mitään matemaattista metafysiikkaa ja varsinkaan magiaa ei ole olemassa.

Kirjoittajan tarkoituksena on kritisoida luutuneina pitämiään ajatustottumuksia ja provosoida vapareita keskustelemaan ja väittelemäänkin olemisen perimmäisistä kysymyksistä. Henkimaailman olettaminen on tarpeetonta. Jatketaan keskustelua vaparien discod kanavalla #perusteelisemmat-pulinat.