Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen; Sosiaalinen tietovaranto; Semanttiset kentät; Yhteiskunta objektiivisena todellisuutena, Roolit ja symboliuniversumit; Yhteiskunta subjektiivisena todellisuutena;
Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen
Peter L. Bergerin ja Thomas Luckmannin kirjoittama kirja Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen (1966) on julkaistu suomeksi vuonna 1994. Kirjassa esitetty sosiaalisen konstruktion käsite on saanut vahvasti vaikutteita Alfred Schütziltä.
Seuraavassa tiivistelmässä esitetyt Wikipedian kirjaesittelystä poimitut ja omien käsitysteni mukaisiksi tuunatut tuumailut eivät kaikilta osin vastaa kirjassa esitettyjä ajatuksia.
Sosiaalinen tietovaranto
Ihmisryhmät tuottavat vuorovaikutuksessaan representaatioita toistensa toiminnasta, joista muotoutuu vastavuoroisia rooleja toiminta- ja ajattelutottumuksia, jokaiselle yksilölle viimekädessä omanlaisiaan.
Nämä subjektiivisina käsityksinä omaksutut roolit ilmenevät yhteisön käyttäytymisenä ja muokkautuvat keskinäisessä vuorovaikutuksessa ja samalla institutionalislituvat. Käsitteiden määritelmät sisällytetään yhteiskuntaan yksilöiden yhdensuuntaistuneina subjektiivisina käsityksinä. Sosiaalisen todellisuuden voidaan näin sanoa olevan sosiaalisesti rakentunut, mutta se on objektiivisesti olemassa vain subjektiivisiin mieliin hajautuneina käsityksinä.
Aiemmat teoriat keskittyivät vain pieneen osaan koko yhteisöllisestä tietovarannosta eli tieteelliseen teoreettiseen tietoon ja jättivät huomioimatta tavat, yleiset tulkinnat, instituutiot, rutiinit, tottumukset, kuka-on-kuka ja kuka-tekee-mitä –tiedon ja roolit, jotka kattavat paljon suuremman osan yhteiskunnan tiedosta.
“– Teoreettinen tieto on kuitenkin vain pieni, eikä missään tapauksessa tärkein osa siitä, mikä käy yhteiskunnallisesta tiedosta. Tärkein instituutiojärjestelmää koskeva tieto on esiteoreettista tietoa. Tämä tieto on sen loppusumma, ”minkä jokainen tietää” sosiaalisesta maailmasta, kokoelma elämänohjeita, sivellisyyskäsityksiä, sananlaskuiksi muotoiltuja viisauksia, arvoja ja uskomuksia, myyttejä ja niin edelleen.” (s. 78-79)
Semanttiset kentät
Tietovaranto on sosiaalisesti jakautunutta ja semanttisiin kenttiin luokiteltua. Tietoalueiden dynaaminen jakautuminen ja niiden väliset riippuvuudet muodostavat sosiaalisen tietovarannon rakenteen. Vaikka tämä kulttuurinen tietämys on monella tavoin tallentunut fyysiseen ympäristöömme, on se kuitenkin merkityksellisenä ja intentionaalista toimintaa synnyttävänä olemassa vain subjektiivisiin mieliin hajautuneina käsityksinä (siltä osin kuin yksilöllä on näistä asioista mitään käsitystä).
Kielellä on tärkeä osa arkitodellisuuden rakentumisen tulkinnassa, mutta mitään yhteistä täysin samalla tavalla ymmärrettyä kieltä ei ole olemassa. Jokaisella on oma enemmän tai vähemmän muiden kanssa yhteensopiva subjektiivinen mielenkieli. Tämän rajoituksen puitteissa kieli kuitenkin kykenee myös ylittämään jokapäiväisen elämän kokonaisuuden ”– kurottautuen alueille, jotka ovat sekä käytännössä että periaatteessa arkikokemuksen saavuttamattomissa” (s. 51)
Berger ja Luckmann ovat perineet suuren osan kielen funktioon ja symboleihin liittyvistä ajatuksistaan George Herbert Meadilta ja muilta symbolisen interaktionismin kehittäjiltä; myös ajatuksen todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta. On tärkeää huomata, että fakta (tieteelliset käsitykset) ja fiktiot (ismit ja uskonnot) tallentuvat mieleen rakenteeltaan samanlaisina prosesseina; meemeinä eli ajattelu- ja toimintatottumuksina.
“Jokapäiväisen elämän [koettuun] todellisuuteen verrattuna muut todellisuudet ilmenevät äärellisinä merkitysalueina, perustodellisuuden ympäröiminä merkitysten ja kokemusten saarekkeina.” (s. 35)
Merkit ja kieli mahdollistavat jokapäiväisen elämän todellisuuden rakentumisen siltä osin kuin kieli on objektivoituvat subjektiivisiin mieliin riittävän yhdenmukaisesti, jotta merkitysten välittyminen ymmärrettävällä tavalla mahdollistuu. Tällöin ”– kielestä voi tulla valtava, tuleville sukupolville säilyvien merkitysten ja kokemusten varasto [… joka ] tyypittää kokemuksia. Tämän ansiosta voin ryhmitellä kokemukseni laajoiksi kategorioiksi, jolloin niistä tulee mielekkäitä paitsi itselleni myös lähimmäisilleni.” (s. 46-49)
Yhteiskunta objektiivisena todellisuutena
“Yhteiskunnallinen järjestys on ihmisen tuotosta tai – täsmällisemmin ilmaisten – jatkuvaa inhimillistä tuotantoa.” (s. 64).
Instituutioitumisen alkuperä on totunnaistumisessa ja tavoissa (jotka muotoutuvat yhteisestä havainnoinnista ja toimintatapojen yhteisymmärryksestä). Tämä vähentää epävarmuutta ja uhan tunnetta ja sallii meidän rajoittuneen tarkkaavaisuutemme kohdistua muihin asioihin kun instituutioituneiden rutiinien voi olettaa jatkuvan sovittuun tapaan.
“Totunnaistuminen rajoittaa valintamahdollisuuksia, mitä voidaan pitää tärkeänä psykologisena etuna […] Tärkein hyöty on se, että he (ihmiset) voivat ennakoida toistensa toimintaa, jolloin heidän vuorovaikutuksensa muuttuu ennustettavaksi […] Monenlaisista tehtävistä voi nyt suoriutua alhaisella tarkkaavaisuustasolla, kun toisen joka ikinen toiminto ei enää merkitse vaaran mahdollisuutta tai hämmästyksen aihetta. “ (s. 66-70).
Käsitys sosiaalisten (institutionaalisten) maailmojen itsenäisestä objektiivisesta olemassaolosta on harhaa. Ne ovat olemassa vain yhteisön jäsenten mieliin hajautuneina enemmän tai vähemmän yhdenmukaisina käsityksinä, jotka siirtyvät subjektiivisesti ymmärrettyinä myös seuraavien sukupolvien yksilöille. Ne koetaan jonain mikä on ”annettua”, ”muuttumatonta” ja ”itsestäänselvää”. Sosiaalinen maailma kaikenkattavana ja valmiina todellisuutena asettuu luonnon tavoin vastakkain yksilön kanssa eikä sosialisaation varhaisvaiheissa lapsi juurikaan kykene erottamaan toisistaan luonnonilmiöiden ja sosiaalisten muodosteiden objektiivisuutta (s. 72-73). Jokainen omaksuu käsityksensä pitkälti hänelle merkityksellisten vanhempien välittämänä, mutta kuitenkin omalla subjektiivisella tavallaan.
Roolit ja symboliuniversumit
Instituution jäsenet toimivat erilaisissa erikoistuneissa rooleissa, mikä johtaa asiantuntijuuteen (toistetun interaktion kautta). Asiantuntija keskittyy jatkuvasti samaan toimenpiteeseen ja oppii sen logiikan paremmin. Erikoistuminen syventää tietämystä, mikä synnyttää vähäisistä resursseista ja tulkinnoista kilpailevat aliuniversumit.
“Yhteiskunnan tietovaranto rakentuu sen mukaisesti, mikä on yleisesti relevanttia ja mikä on relevanttia vain tietyille rooleille […] ja työnjaon seurauksena roolispesifi tieto lisääntyy nopeammin kuin yleisesti relevantti kaikkien saavutettavissa oleva tieto. [Tästä seuraava] merkitysmaailmojen määrän ja monimutkaisuuden kasvu tekee niistä ulkopuolisille yhä vaikeammin lähestyttäviä” (s. 91-101).
Symboliset universumi on ”kaiken tietämisen” uskomusten kokoelma, jotka ”asettaa kaiken oikeaan paikkaan” (selittää minkä takia ihmiset toimivat valitsemallaan tavalla). Sanonnat, moraaliset ihanteet, kansanviisaudet, mytologia, uskonnot ja muut metafyysiset traditiot ja arvojärjestelmät ovat osa symbolista universumia. Ne ovat kaikki tapoja legitimoida luotuja instituutioita.
Universumin ylläpito viittaa toimenpiteisiin, joihin eliitti ryhtyy symbolisen universumin menettäessä merkitystään. Näin tapahtuu esimerkiksi sukupolvittaisissa siirtymissä tai yhteiskunnan kohdatessa toisen yhteiskunnan, jolla on hyvin erilainen historia ja erilaiset institutionaaliset rakenteet.
”Vanhimmat tiedossamme olevat universumia ylläpitävät käsitteellistämisyritykset ovat muodoltaan mytologisia […] tyydymme erottamaan teologisen ajattelun mytologisesta edeltäjästään yksinkertaisesti suuremman teoreettisen systematian perusteella […] Moderni tiede edustaa ääriaskelta tässä kehityksessä” (s. 121-128).
Yhteiskunta subjektiivisena todellisuutena
Sosialisaatio on kaksivaiheinen prosessi, jossa yksilö sulautetaan osaksi yhteiskuntaa ja sen institutionaalista rakennetta.
Yksilö ei synny yhteiskunnan jäseneksi, mutta hänellä on synnynnäinen taipumus sosiaalisuuteen. Jokainen käy elämässään läpi tapahtumasarjan, jonka kuluessa hän saa valmiudet osallistua yhteiskunnalliseen dialektiikkaan (s. 147-148). “Onnistuneella sosialisaatiolla tarkoitamme korkeaa symmetriaa objektiivisen ja subjektiivisen todellisuuden (ja tietenkin myös identiteetin) välillä” (s. 185). Tähän lainauksen liittyen on tärkeää huomata, että jokaisella yksilöllä on kuitenkin tuosta objektiivisesti koetusta sosiaalisesta todellisuudesta subjektiivinen käsitys, eikä sitä ole fyysisen luonnon tavoin edes olemassa. Se on olemassa vain yhteisön jäsenten subjektiivisina mielteinä.
Lapsuuden primäärisosialisaatio on emotionaalisesti latautunutta, eikä sitä juuri kyseenalaisteta. Sekundaarisosialisaatio sen sijaan on roolikohtaisen tiedon omaksumista (harjoittelun, rituaalien ja koulutuksen avulla) ja siksi myös primäärisosialisaatiota helpommin kyseenalaistettavissa.
Keskustelu pyrkii subjektiivisen todellisuuden ylläpitoon. Mikä äkkiseltään vaikuttaa hyödyttömältä ja merkityksettömältä kommunikaatiolta onkin itse asiassa jatkuvaa oman ajatusmaailman (subjektiivisen todellisuuden) varmistamista ja jatkuvaa implisiittistä kielellistä merkitysneuvottelua.
Jokapäiväisen elämän objektiivisena koettu todellisuus ylläpitää itseään sisällyttämällä itsensä rutiineihin, jossa yksilön vuorovaikutus toisten kanssa uusintaa sitä jatkuvasti. ”Suurin osa jokapäiväisestä keskustelusta pitää yllä subjektiivista todellisuutta” (s. 168-173) ja on siten tärkeä osa memeettistä evoluutiota, jossa subjektiiviset käsitykset (meemit eli ajattelu- ja käyttäytymistottumukset) kehittyvät kuin geneettisten algoritmien ratkaisujoukko ilman, että yhteisesti jaettuja käsityksiä on missään itsenäisesti olemassa.
Kirjoittajan tarkoituksena on kritisoida luutuneina pitämiään ajatustottumuksia ja provosoida vapareita keskustelemaan ja väittelemäänkin olemisen perimmäisistä kysymyksistä. Henkimaailman olettaminen on tarpeetonta. Jatketaan keskustelua vaparien discod kanavalla #perusteelisemmat-pulinat.