Syksy on ollut perinteisesti vuodenaikaa, jota eivät juuri ole leimanneet kristilliset juhlapyhät. Tätä kirjoittaessani vietin tovin Googlen äärellä selvittäessä kristillisiä juhlapyhiä, jotka ajoittuisivat juuri syksyyn, eikä niitä pyhäinpäivän lisäksi juuri ollenkaan tähän kööriin löytynyt. Käytännössä sekin on saanut halloweenin vieton kautta ei-kirkollisia, karnevalistisia piirteitä.
Suomalaisilla on kautta aikain ollut sadonkorjuuseen liittyvä liittyvä oma juhlansa, kekri, jolla on juhlistettu hyvää satoa. Suomen kirkko ei taannoin hyväksynyt pakanallisena pitämänsä kekrin viettotapoja, joita – muun muassa kekrilampaiden syöntiä – on puitu oikeusistuimissakin 1600- ja 1700-luvulla. Myös halloweenin viettoa on vastustettu pakanallisena kirkkojen, varsinkin katolisten ja ortodoksisten kirkkojen toimesta.
Viime vuosikymmeninä kekri on tosin painunut isommalti unholaan, olisivatko seuraukset kenties suuressa muuttoliikkeessä Ruotsiin, jolloin maaseutu tyhjeni ja joukoittain suomalaisia siirtyi suuren läntisen naapurin alustalaisiksi, kuka hyvillä, kuka huonoilla kokemuksilla.
Mutta ehei, kekri ei ole suinkaan kuollut, vaan sen perinteet elävät ainakin siinä muodossa, että maanviljelijät odottavat erityisen kuivina kesinä sadetta, jolloin heillä olisi juhlimisen aihetta sadonkorjuun muodossa – vaikka Kesko ja S-ryhmä vetävätkin välistä tuottajahinnoissa. Kekrin elvyttämisestä ovat puhuneet keskustaa lähinnä olevat piirit osana paikallisnationalismin nousevaa päätä, mutta suuret ihmisjoukot eivät ole jaksaneet innostua kekristä kuten ennen vanhaan.
Sadonkorjuulla on myös pimeämpi puolensa: entiseen aikaan torpparit olivat käytännössä pakotettuja osallistumaan tehostelutsti sadonkorjuuseen, osana taksvärkkiä. Sadonkorjuu ei siis omaa lainkaan niin romanttisia piirteitä kuin voisi olettaa, vaan syksyyn liittyy myös pimeä puolensa johon liittyy paljon epäoikeudenmukaisuutta.
Mutta, jos katsomme sekulaarin syksyn positiivisia puolia, niin löydämme näitä runsaasti. Syksy on aikaa, jolloin on mahdollista kesällä (mahdollisesti) kerätyn energian myötä palata työn ja opiskelun uusiin haasteisiin sekä harrastusten ja kansalaistoiminnan uuteen kauteen, johon ei uskonto yleensä liity merkittävällä tavalla. Toivottavasti näin on yhä enemmän myös päiväkodeissa ja kouluissa.
Vuodenajat ovat innoittaneet taiteilijoita halki vuosisatojen aina taidemaalareista kirjailijoihin ja muusikoihin, siihen pisteeseen asti, että taidetta tehdään niin kauan, että taide vaikuttaa yhteiskuntaan, jossa eletään. Hyvä taide jättää jälkensä niin tekijään, sen esittäjään kuin sitä kuluttavaan yleisöön. Nostan seuraavaksi esiin musiikin.
Syksyyn on myös liitetty musiikissa erilaisia merkityksiä. Nostan esiin tunnetun agnostikon Pjotr Tšaikovskin teossarjan Vuodenajat, eli opuksen nro 37 pianolle, jonka Tšaikovski sävelsi vuosien 1875 ja 1876 välillä. Teossarjasta erityisen suosittu on marraskuulle sävelletty osio, eli Troikka. Osio on varsin kaunis. Kolme ja puoli minuuttia kestävän kappaleen aikana ei ajattele räntää tai muita marraskuuhun miellettyjä asioita. Tai pikemminkin, räntä näyttäytyy kauniina, kun tuota kappaletta kuuntelee talsiessaan räntäsateessa mihin tahansa, oli se sitten töihin tai kuntosalille.
Tai sitten vaikka tuijottaa räntäsadetta ikkunasta ulos tekemättä yhtään mitään muuta, vain antaen musiikin täyttää mielensä. Musiikissa ei ole kyse vain tärykalvoista tai fyysisestä kokemuksesta tanssilattialla, vaan mielen täyttämisestä ja aktivoimisesta. Siitä, että ajatukset voivat olla samaan aikaan jossain aivan toisaalla tai sitten ne voivat olla täysin läsnä juuri siinä musiikissa, jota musiikin kuuntelija eli musiikkia aktiivisesti kuluttava ihminen kuuntelee. Eikä musiikki palaudu pelkkiin nuotteihin, vaan siihen kokemukseen, jonka musiikki itsessään synnyttää mielessä juuri sillä hetkellä.
Eero K. V. Suorsa
Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehdessä 3/2021.