Kristinusko kiinnosti minua jo nuorena, mutta vain kielteisessä mielessä. Erosin kirkosta ja liityin vapaa-ajattelijoihin 1971–72. Olen kirjoitellut kirkosta ja uskonnosta lehtiin erityisesti Kotkassa kymmeniä vuosia. Jutuista ja vastaväitteistä koostin kirjan Kotkan Don Quijote (2011). Olen jatkanut harrastusta niin, että syntyisi toinenkin kirja.
Eräs eläkepappi nimitti minua teologiksi. En ollut moista titteliä ajatellut, mutta kai minä jonkinlainen maallikkoteologi olen. Jyväskylän yliopistossa suoritin teologian appron, vaikka eräs uskovainen kysyi, miksi olen täällä. Papin vakuutti kai se, että luin kirkkoisä Augustinuksen paksun Jumalan valtion. Teos ei ole hääppöinen – keskittyy pakanajumalien ja kannattajien mollaamiseen – mutta kuuluu läntisen kirjallisuuden klassikoihin ja antaa kuvaa uskosta.
Jeesusta ja varhaiskristillisyyttä koskevia teoksia olen lukenut paljon ja referoinut niitä, jotta olisi helpompi palata teemoihin. Nyt on käsissä Paul Verhoevenin Jeesus Nasaretilainen. Perusteoksenani pidän Heikki Räisäsen Mitä varhaiskristityt uskoivat?
Ihmetyksen aiheita on noussut paljon. Alla eräitä.
Miten tuhannet tarinat ovat päätyneet Raamattuun? Kuka on kirjannut Jeesuksen ihmeteot ja Jumalan ja Mooseksen keskustelut? Kuka näki, että Joona meni kalan mahaan ja tuli pois?
Jeesus otti uppokasteen Johannes Kastajalta. Kasteen tarkoitus oli ja on pestä synnit, mutta mihin ”synnitön” tarvitsee sitä? Kun Johannes vangittiin, Jeesus pakeni seudulta, minkä jälkeen hän taisteli Saatanan kanssa.
Jeesuksen ihmeteot ovat myyttejä, joita tarvitaan messiaiden ja heerosten sädekehän tekoon. Esimerkiksi leipä- ja kalaihme on lainaa Vanhan testamentin Elisasta (mies).
Jeesus oli satavarma, että konkreettinen Jumalan valtakunta tulee pian. Hyvät palkitaan, pahat tuomitaan. Jeesuksen mielestä rikkailla oli jo toinen jalka helvetissä, koska rikkaus perustuu aina vääryyteen. Valtakuntaa ei tullut, Jeesus ei palannut. Siihen uskovat yhä vakaasti muun muassa Jehovan todistajat, jotka laskevat lopun aluksi ensimmäisen maailmansodan, jolloin perustettiin taivashallitus.
Näytelmä tarvitsee sekä sankarit että konnat. Konnakin on sankari, koska kristillinen suunnitelma ei olisi voinut toteutua ilman Juudasta ynnä muita ”konnia” ainakaan siinä muodossa, mitä Raamattu esittää. Toinen seikka on se, että kristityt syyttivät alusta alkaen Jeesuksen kuolemasta juutalaisia, joten heidät piti saattaa huonoon valoon. Etenkin Matteus ja Luukas esittävät Jeesuksen sellaisena, ettei hänestä ollut vaaraa Rooman hegemonialle eikä yhteiskuntarauhalle. Todellisuudessa Jeesuksen lupaama pikainen Jumalan valtakunta olisi pannut kaiken uusiksi sekä maallisesti että hengellisesti.
Kirkko rimpuilee helvettiopista irti, vaikka juuri Jeesus toi sen Raamattuun, kuten toteaa Kari Kuula. Juutalaisuudessa ei ole ainakaan samassa mielessä helvettiä eikä Saatanaa.
Kirkko korostaa eri asioita kuin Jeesus. Perhesuhteita hän suorastaan halveksi, kun taas kirkko puhuu niiden puolesta, tosin kaksinaismoralistisesti esimerkiksi vihkimällä eronneita. Mies, joka tahtoi seurata Jeesusta, pyysi ensin lupaa haudata isä. Jeesus antoi toiveelle piutpaut, vaikka kyse oli kunnia-asiasta. Ylipäänsä kirkko esittää ”yleishyödyllistä”, Jeesus-viestin jatkaminen on kulissi. Papit poimivat kohtia, jotka tyydyttävät vanhoillisten uskonnälkää, mutta varovat ärsyttämästä liberaaleja. Jumalanpalveluksissa käy paljon vanhoillisia, ja seurakuntavaaleihin he osallistuvat muita aktiivisemmin niin, että heillä on hallinnossa yliedustus.
Perheestä Jeesus sanoi, että jos ei ole valmis luopumaan isästä ja äidistä ja sukulaisista, vieläpä omasta elämästä, ei voi olla opetuslapseni. Merkitystä oli vain taivaallisella perheellä.
Juutalaiskristillinen Jumala esiintyy rajattoman rakkauden esikuvana, mutta myös massamurhaajana ja etnisenä puhdistajana, tappaa tuhansittain jopa omiaan epäjumalanpalvonnasta. Luonteeltaan hän on äkkipikainen, vallantäyteinen öykkäri. Jeesus manaa vastustajat helvettiin, on itsekehuinen fanaatikko, jonka tunteet heiluvat äärestä toiseen. Toisinaan hän kiistää väkivallan oikeutuksen, toisinaan käskee tarttumaan miekkaan.
Ennen kaikkea Jeesus oli lopun ajan kiihkoilija – uskoi Jumalan valtakunnan pikaiseen läpimurtoon. Suomen valtiokirkkokin odottaa sitä, kuolleena kirjaimena. Kun Jeesuksen projekti päätyi täydelliseen mahalaskuun, jälkipolvet keksivät tilalle ylösnousemuksen ja uhriveripelastuksen. Pakanafilosofi Kelsos rinnasti Jeesuksen Egyptin silmänkääntäjiin ja haukkui typeräksi koko uskon.
Kristinuskossa on sama jumala kuin juutalaisilla ja islamilaisilla, alkuaan Israelin heimojumala. Israelin nomidi- tai puolinomidiheimo oli monijumalinen, kunnes muiden kuin Jahven palvonta kiellettiin, sitten olemassaolokin. Monoteismi periytyi kristityille, mutta se on horjuvampi kuin juutalaisilla ja islamissa. Jahve-nimeä (jehovantodistajilla Jehova) kristityt eivät perineet.
Jumalalla ei ole mitään nimeä, mikä korostaa monoteismia, vaikka vielä Augustinus uhraa suuren osan Jumalan valtiosta muiden jumalien ja kannattajien mollaamiseen ja vaikka Raamatun alkuluvut ovat polyteistisia. Raamattu selostaa jopa jumalkokousta, jossa Jahve puhui muille. Jahve oli jo Abrahamin jumala, mutta esittäytyi vasta Moosekselle, mistä alkoi Israel-liitto, johon kuuluu muun muassa Egyptin ja Babylonin vankeus. Edellinen lienee satua, jälkimmäinen paisuttelua.
Suomenkin nykykirkko taistelee valtiollisen statuksen ja hegemonian puolesta. Yhä harvempi pappi uskoo yhä harvempiin dogmeihin seurakuntalaisista puhumattakaan. Pimeimmästä kristillisestä kreationismista tunnetaan USA:n oikeistorepublikaanit. Kuka on kristitty, mikä on ”uskon vähimmäisvaatimus”? Liperikaulat kiemurtelevat kysymyksen edessä. Kuten filosofi Timo Airaksinen kirjassaan Jäähyväiset uskonnolle sanoo, kirkolle on tärkeintä laaja jäsenistö – kukin uskoo mitä haluaa. Kynnys on matala, hyvänä esimerkkinä ehtoollinen. Kun sinne pääsemiseksi
piti alkukristillisen täyttää ankarat vaatimukset, nyt sinne pääsee kuka tahansa.
Perinteinen kristinusko ja sen arvot etääntyvät koko ajan ihmisten näkemyksistä ainakin Euroopassa. Kirkon maailmanvalloitus olisi jäänyt tekemättä ilman liittoa Rooman keisarien kanssa. Hallitsijat kaipasivat vanhanaikaiseksi käyneen pakanauskon tilalle valtakuntaa yhdistävää aatetta, ja kristinusko sopi tähän tarkoitukseen. Kristittyjen keskinäiset kiistat runnottiin keisarien johdolla 300-luvun kirkolliskokouksissa ”oikeaksi kanoniseksi opiksi”. Kristityt ovat sittemmin turvautuneet tuhansien hallitsijoiden tukeen valloitusretkillä. Jeesuksen missio oli uudistaa juutalainen uskonto, ei suinkaan valloittaa maailmaa.
Alkukristityille palvelu Rooman sotavoimissa oli mahdottomuus, joka toteutui melko pian. Yhtä mahdoton olisi alkukristittyjen hyväksyä Suomen kirkon asema Suomen valtion siipiveikkona. Kristityt keskittyivät ensin uskoon, eivätkä halunneet olla muista riippuvaisia, kuten eivät juutalaisetkaan. Kirkot ovatkin Roomasta alkaen valtaa varten. Uskoa varten seurakunnat riittäisivät.
Valtakirkkoon kuuluu 68 % (1970-luvulla yli 90 %), mutta moni ei perustele jäsenyyttään perinnettä enempää. Kirkkorahvasta ei tunnu häiritsevän edes se, että oppi-isä Luther oli armoton juutalaisvihaaja ja ruhtinaiden liittolainen talonpoikaiskapinassa. Hän oli myös taikauskoinen, esimerkiksi varoitti uimasta, koska vesissä asuu paholaisia. Silti kirkko ja sen myötäjuoksijat yrittävät leipoa Lutherista edistysmielistä, lähes pohjoismaisen hyvinvointivaltion isää.
Hannu Eklund
Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 4/2020