Järjestötoiminnassa monesti pohditaan sitä, tehdäänkö tätä rutiinin vai korkeamman tavoitteen takia. Järjestötoiminta on edellistä, arkisten asioiden hoitoa. Kahvinkeitto hallituksen kokouksissa, jäsenkirjeiden kirjoittaminen, rahaston hoitaminen ja muiden asioiden hoitaminen ovat kaikki asioita, jotka vievät kohti korkeampaa tavoitetta, eli toteuttavat tätä moraalista velvollisuutta. Kun yhdistykset pitävät jäsenistään huolta moninaisin eri tavoin, tämän moraalisen velvollisuuden toteutuminen on ainakin lähellä, vaikka täydellisyyteen siinä ei koskaan päästä.

Pyrkiminen siihen on mahdollista. Kun toimimme järjestössä, meillä on jonkinlainen moraalinen näkemys siitä, minkälainen paremman maailman tulisi olla. Vaparin moraalisen pohdinnan toivoisi ulottuvan muualle kuin kirkon ja valtion erottamiseen, sillä yhtä lailla Shell, pikaruokaketjut (joista monet ovat uskovaisten omistamia) ja monet muut tahot tekevät kovin moraalisesti kyseenalaista toimintaa. Toisinaan vaparipiireissä keskustelu vapareiden toiminnan laajentamisesta pysähtyy kirkon ja valtion erottamiseen, vaikka tilausta esimerkiksi uskonnollisesta propagandasta vapaille leipäjonoille olisi runsaasti.

Etiikka on velvoittavaa, kuten huomaamme tehdessämme arvostelmia siitä, kuinka asioiden tulisi olla. Tällöin yritämme toimia siten, että asiat muuttuisivat sellaisiksi kuin haluaisimme niiden olevan. Moraalissa taas on kyse hyvästä elämästä, ei ylhäältä päin tulevista komennoista. Moraalisissa arvostelmissa on kyse siitä, miten asiat ovat, kun ilmaisemme, onko jokin toiminta ”hyvää” tai ”pahaa”. Tähän perustamme toimintamme maailmassa myös yhteisössä, kun rakennamme yhteistä etiikkaa.

Etiikka ei voi perustua tunteeseen, vaikka kovasti haluaisimme ajatella kaikkien ihmisten olevan hyväntahtoisia. Luen tätä kirjoittaessa uudestaan sarjamurhaaja Ian Bradyn vankilassa kirjoittamaa tietoteosta The Gates of Janus: Serial Killing and Its Analysis By The Moors Murderer. Bradyn teos ei ole suosittua true crimea, vaan matka sarjamurhaajan mieleen ja moraaliin. Vaikka teoksen kirjoittajan motiivit voivat olla mitä ovat, niin teoksen tulemat ovat kylmäävät: ne haastavat ajatuksen siitä, että pahuus on pelkkää satunnaista, arkipäiväistä. Se voi kehittyä, ja olla todellista.

Teos haastaa positiivisen, humanistisen ihmiskuvan. Bradyn tapa kuvailla ihmisten motiiveja kuvailee samaan aikaan sekä Pelastusarmeijan rivisotilasta että liikemiestä: anna itsestäsi hyvä kuva, jotta saisit aikaan ympärilläsi hyvää ja menestyisit yhteiskunnassa. Bradylle pahuus on asia, joka tuottaa nautintoa itse moraalin kannalta. Tämä asettaa todellisen haasteen länsimaiselle moraalifilosofialle ja asettaa kyseenalaiseen valoon niin Carl Schmittin kuin Friedrich Nietzschen. Bradylle muut ihmiset ovat ainoastaan jotain, mikä on tiellä moraalin itsensä toteuttamiselle. Bradylle moraali on pelkkää absoluuttista valtaa. Ehkä Bradyn teos on ollut Sauli Niinistön, Sanna Marinin ja Jussi Halla-ahon lukulistalla.

Etiikka ja moraali ovat aina niiden määriteltävissä, jotka yhteiskunnassa valtaa käyttävät, kuten tietysti myös väkivaltakoneisto. Muutokset voivat olla nopeita. Reaganin ajan Yhdysvalloissa vakiintui nopeasti ankara seksuaalimoraali, joka tuntui olevan kovin ristiriidassa 1960-luvun seksuaalisen vallankumouksen kanssa. Osalle ihmisistä tämä oli järkytys, miten tämä saattoi tapahtua? Yhtä lailla Trumpin aikakausi oli järkytys osalle ihmisistä, miten tämäkin saattoi tapahtua. Eikö Reaganista ja George W. Bushista opittu yhtään mitään?

Niin tai sitten nämä järkyttyneet eivät olleet ymmärtäneet miten moraali toimii: vaikka ihmisillä saattaa olla suhteellisen vakaa käsitys oikeasta ja väärästä, tämä ei silti heijastu äänestyspäätöksiin ja siihen, mitä näistä seuraa. Filosofi ja taloustieteilijä Karl Marxia ja häntä seuranneita hegemoniateorian isää Antonio Gramscia ja Catalina Adrianzenia mukaillen voimme myös todeta, että yhteiskunnassa vallitsevaa moraalia ja sitä ilmentäviä arvoja hallitsevat ne, joilla on käytössään eniten taloudellisia resursseja, eli valtaa.

Moraali näkyy kulttuurissa ja esimerkin vuoksi todettakoon, että Hazel Rowleyn tutkimuksessa Yorkissa haastatellut englantilaiset työväenluokkaiset 15-vuotiaat tytöt eivät voineet kertoa pitävänsä Madonnan popmusiikista tai heitä ei olisi pidetty ”kunniallisina”, kun taas keskiluokkaiset tytöt pystyivät olemaan avoimempia Madonnan fanittamisestaan. Valta ja voima heijastuvat myös näin kovin arkisina pidettyihin asioihin eli kulttuurin eri osa-alueille. Turhaan ei olla siis puhuttu kulttuurisodista, joista on Yhdysvalloissa puhuttu jo edellä mainitun Reaganin ajoista lähtien, jolloin taide, kulttuuri, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt (ateisteja ei varmaan tarvitse edes mainita) joutuivat vasaran alle.

Monesti haluamme nähdä itsemme kovin erilaisina kuin yhdysvaltalaiset, mutta ehkä emme sittenkään ole kovin erilaisia. Kulttuurisodat, jotka nähdään monesti arvojen sotina, ovat nimittäin myös taloudellisten etujen sotia. Trumpin takana olivat määrätyt upporikkaat uskovaiset miljardöörit, jotka pelkäsivät asemansa horjumista. Yhteys 1930-lukuun on selkeä: Chris Bryant kirjoittaa kirjassaan Entitled: A Critical History of British aristocracy, miten brittiläisen aristokratian poliittinen vaikutusvalta hiipui politiikassa viimeistään 1. maailmansotaan mennessä ja miten turhautuminen tämän vaikutusvallan menettämisestä näkyi myöhemmin aristokraattien liittymisenä fasistisiin liikkeisiin 1930-luvulla ja yhteistoimintana Saksan kanssa toisen maailmansodan aikana.

Ymmärtäisimme myös Iranin islamilaista vallankumousta 1979 paremmin, jos tiedostaisimme, että Khomeinin tukena oli laaja basaariporvaristo – tai jota meikäläisittäin kutsuttaisiin pikkuporvaristoksi – joka halusi palauttaa ”perinteisen moraalin”, jota shaahi oli ulosmittaamassa Hollywood-kulttuurin alttarilla. Valtaan päästyään Khomeini otti auliisti vastaan CIA:lta tiedot Iranin kommunistipuolueen jäsenistä ja teloitti nämä kaikki ja pisti ay-liikkeen vasaran alle.

Mutta ahdistavat kulttuurit osoittavat myös sen, että moraali on myös luotava uudestaan, koska ihmisillä on kyky siihen. Ajatollahien vasaran alla Teheranissa yleistä kirjallisuustiedettä opettanut professori Azar Nafisi kuvailee tätä teoksessaan Lolita Teheranissa:

Todellisuudessa minulla ei ollut hänelle mitään tarjottavaa, joten päätin kertoa hänelle Nabokovin »toisesta maailmasta». Kysyin, oliko hän pannut merkille, että melkein kaikissa Nabokovin romaaneissa – olipa kysymyksessä Invitation to a Beheading, Bend Sinister, Ada, tai Pnin – häälyi aina toisen maailman varjo, sen jonka saattoi tavoittaa vain kirjallisuuden välityksellä. Juuri se maailma suojaa hänen sankareitaan ja sankarittariaan kertakaikkiselta epätoivolta ja tarjoaa heille pakopaikan elämästä, joka on poikkeuksetta raadollista.

Tämä, miten Naftisi kuvailee dialogiaan opiskelijansa kanssa, kuvailee moraalin syntyä epätoivoisissa olosuhteissa: kun meillä on kirjallisuuden ja taiteen ruokkima mielikuvitus apunamme, kykenemme luomaan itsellemme mielikuvan vaihtoehtoisesta maailmasta ja vaihtoehtoisesta yhteiskunnasta. Kun nämä vaihtoehdot alkavat näyttää todellisilta, käsityksemme itsestämme ja sitä kautta todellisuudesta muuttuvat.

Moraalia on hyvä miettiä joka päivä, sillä se koostuu pienistä valinnoista. Kesä on hyvää aikaa miettiä moraalia ja kirjallisuutta, joka siihen johdattaa. Ja vielä kerran, niitä valintoja, joita teemme moraalin suhteen. Jokainen meistä tekee valintoja, kunnes niitä ei enää ole, etenkin nykyisessä maailmantilanteessa.

Eero K. V. Suorsa

Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 2/2021.