Lähde: Vapaa-ajattelijan aapinen
Kirjain A ilmaisee puuttumista tai poissaoloa, Gnosis on kreikan ”tietoa” tai ”tuntemista” merkitsevä sana. Käsite merkitsee siis tiedon ominaisuuden poissaoloa, kyvyttömyyttä tietää.
Suhteessa teismiin ja ateismiin agnostisismia on kahta päätyyppiä ja erilaiset versiot asettuvat niiden väliin: Thomas H. Huxleyn agnostisismi tulee hyvin lähelle kriittistä (maltillista) ateismia. Huxley (1825-1895) kirjoitti: ”Agnostisismi on uskoa erään periaatteen pätevyyteen. Tämä periaate voidaan lausua eri tavoin, mutta ne kaikki päätyvät tähän: ihmisen on väärin sanoa, että hän on varma minkä hyvänsä väitteen objektiivisesta totuudesta, ellei hän voi osoittaa todistusaineistoa, joka johdonmukaisesti oikeuttaa tämän varmuuden. Tämä on se mitä agnostisismi väittää ja minun mielestäni siinä on kaikki mikä on olennaista agnostisismille.
Se, minkä agnostikot kieltävät ja hylkäävät on vastakkainen oppi, että on olemassa väitteitä, jotka ihmisten on uskottava ilman loogisesti riittävää näyttöä”.
Agnostikot eivät väitä, että jumaluuksia olisi olemassa mutta eivät myöskään ettei niitä olisi. Erona maltilliseen ateismiin on siis se, että Huxley ei hyväksy ”todistuksen taakka on väitteen esittäjällä” -ajattelua, vaan jättää kysymyksen jumalan/jumaluuksien olemassaolosta avoimeksi. Todettakoon, että Huxley oli hyvin ristiriitainen ja epäjohdonmukainen agnostisismin määritelmissään. Tässä esitettiin selkein versio.
Herbert Spencerin (1820-1903) agnostisismi on nykyisin yleisin agnostisismin laji. Sitä kuvaavat hyvin seuraavat väittämät: ”minkään perimmäistä olemusta ei voida tietää”, ”ihmisälyn toimintapiirille on olemassa rajat”, ja ”ihmisen on mahdotonta saada tuonpuoleisista asioista mitään varmaa ja lopullista tietoa”. Spenceriläinen agnostisismi väittää siis tietävänsä, ettei voida tietää. Se, mitä sitten ei voida tietää, koskee nimenomaan ”tuonpuoleisia asioita” (jumala/jumalat, kuoleman jälkeinen elämä, taivas/helvetti jne.). Agnostikot esittävät, että on olemassa ”valkoinen alue”, joukko maailmaa koskevia kysymyksiä, joiden voidaan etukäteen sanoa jäävät tieteen (ja ihmisymmärryksen) ulkopuolelle. Spenceriläisen agnostisismin kannattajilta voidaan kysyä: kuinka voidaan tietää, ettei voida tietää? Mihin heidän ”tietonsa” perustuu?
Terävää agnostisismin kritiikkiä löytyy Madalyn Murray O’Hairin kirjasta ”Ateistit ja agnostikot”(1986).
Tieto-opillinen agnostisismi (Hume, Kant) eli kantilaiseksi agnostisismiksi kutsuttu näkemys kieltää ulkomaailman tiedostettavuuden. Immanuel Kant erotti jyrkästi toisistaan ”oliot sinänsä” (noumeenit), joita ei voi tiedostaa, ja ”oliot meitä varten” (fenomeenit), jotka ovat meille ilmeneviä olioita (noumeenien ilmentymiä meille). Maailman olioista sellaisina kuin ne ovat meistä riippumatta (noumeenit), ei meillä voi olla selkeitä ja eriytyneitä käsitteitä ja käsityksiä. Tietomme kohde ei siis ole todellisuus sinänsä, vaan aistimusyhdistelmät.
Tieteellinen realismi korvaa Kantin erottelun toisen tyyppisellä erottelulla: ilmikuva – tieteellinen kuva ja katsoo, että tieteellisistä objekteista voi luonnollisesti saada tietoa (ei välttämättä aistihavainnoin, vaan luomalla ja testaamalla teorioita). Ilmikuvalla tarkoitetaan meidän arkipäiväistä tapaamme hahmottaa ja käsitteellistä maailmaa, jonka olemme jo lapsena omassa kulttuurissamme oppineet. Tieteellinen kuva taas on tieteen antama ja käsitteellistämä kuva (syväkairaus) maailmasta.
Marxilaisessa Kant-kritiikissä korvattiin Kantin erottelu erottelulla jo tiedostettuun (ilmiö) ja vielä tiedostamattomaan (olemus). Tiedostaminen on sen mukaan jatkuvaa liikettä ilmiöstä olemukseen, tunnetusta tuntemattomaan, joka on tiedostettavissa.