Elämä on erikoista. Joulukuun 11. viime vuonna 120 ihmistä nauroi kurkku suorana, kun luin ääneen yhdeksännen luokan kouluainettani loppuunmyydyllä Päiväkirjaklubilla Kulttuuritehdas Korjaamolla Helsingissä. He eivät tienneet, että lähes myöhästyin keikalta, koska olin silittänyt kotona koiraani Ofua, jolle eläinlääkäri oli antanut viimeisen piikin.
Keikan jälkeen yöllä laskin jo kangistuneen ruumiin puulaatikkoon kylpyhuoneessa. Laitoin arkkuun myös Ofun viltin ja lempilelun, mintunvihreän purupallon. Asetin kannen kevyesti paikalleen, päätin ruuvata sen vasta aamulla kiinni. Painoksi arkun päälle jätin kolmen kilon käsipainon, jotta talon toinen koira Kaapo ei pääsisi tutkimaan kaveriaan, jos onnistuisi kylpyhuoneeseen livahtamaan.
Aikaisemmin, kun olin eläinlääkärin neuvon mukaan näyttänyt Kaapolle Ofun ruumiin, Kaapo oli haukkunut ja yrittänyt tökkiä Ofua kuonollaan ylös. Sitten Kaapo oli kuulemma maannut kodinhoito huoneen lattialla tuntikausia ja tuijottanut kylpyhuoneen ovea.
Ofu oli paras kaverini yli 16 vuotta. Se oppi muutamassa minuutissa pyörähtämään ympäri, antamaan ylävitoset, seisomaan takajaloillaan kuin mangusti. Se ”hymyili” ovella aina, kun tulin kotiin. Ofu oli riehakas, hullu parsonrusselinterrieri, joka olisi juossut pallon perässä vaikka kuinka pitkään. Joskus se seisahtui määrättyyn kohtaan olohuoneessa, tuijotti yläviistoon ja alkoi räksyttää. Koska mitään syytä reaktioon ei näkynyt, aloin vitsailla, että noina hetkinä Ofu näkee vaarini haamun. ”Aappo on taas tullut käymään!”
Ofun kuoleman jälkeisenä yönä kylpyhuoneesta kuului äkkiä kova rysähdys. Vaikka en usko yliluonnolliseen, ensimmäinen ajatukseni oli, että Ofu on paennut arkusta ulos. Kaapo sekosi, hyppi kylpyhuoneen ovea vasten. Kun tilanne rauhoittui, raotin ovea ja kurkistin sisään: käsipaino oli tippunut arkun päältä lattialle.
Seuraavana päivänä, juuri ennen kuin satoi ensilumi ja maa alkoi routia, kaivoin haudan takapihalle, metsän rajalle koira-aidan ulkopuolelle. Kaapo osallistuu aina puutarhatöihin, nytkin se kaivoi kuoppaa samaan aikaan vieressäni aitauksen sisäpuolella. Kirjoitin arkun kanteen ”Ofu 2009 – 2025”, piirsin sydämen ja lapioin haudan umpeen. Laitoin kummun päälle painavan kiven, jotta villieläimet eivät pääse kuopimaan koiraa ylös.
Illalla lähdin stand up -keikalle Saloon. Poimin matkalta mukaani kolme muuta koomikkoa. Lähes kahden tunnin ajomatkan jälkeen esiinnyimme ravintolassa, jossa oli tasan yksi maksanut asiakas. Show’n jälkeen ajoin kotiin. Kävin viemässä Ofun haudalle kynttilän.
Tiedän, että en tapaa Ofua joskus sateenkaarisillan tuolla puolella tai että Ofu ei kirmaa nyt kivuttomana taivaan isän puutarhassa. En laittanut Ofun arkkuun vilttiä ja lempilelua, jotta koira saisi ne mukaansa tuonpuoleiseen, vaan kyseessä oli jostain sisältäni lähtenyt tarve, konkreettinen tapa sanoa hellät hyvästit. Kynttilä ei merkitse minulle Kristusta maailman valona, eikä toivoa ikuisesta elämästä. Kynttilä rakkaan koirani haudalla edustaa elämän jatkuvuutta muistoissani. Juuri nyt, tällä hetkellä, kun kirjoitan tätä, kurkistan olohuoneen ikkunasta pimeälle takapihalle ja näen kaukana lumen keskellä kynttilän hauraan liekin. Tuli tyynnyttää.
Kaapokin on kaivannut kaveriaan. Kerran sanoin ääneen valokuvia katsoessani, että Ofua tulee ikävä. Kaapo kuuli sen muodossa ”Ofu tulee”, ryntäsi villinä keittiön tuolille ja alkoi vahtia toiveikkaana etupihaa. Nykyään Kaapo on onneksi jo piristymään päin.
Ikävä on ollut kova, mutta kertaakaan Ofu ei ole tullut uniini. Ennen kuin viime viikolla. Kotini oli sortunut ja kävin katsomassa, onko siellä vielä tavaroita, jotka pitää pelastaa. Ofu nukkui makuuhuoneen sängyllä muina koirina! Se havahtui tulooni, heilautti häntäänsä ja nuolaisi nenääni. Kohtaaminen tuntui todelta, ihanalta ja lohduttavalta. Eikä siihen tarvittu mitään yliluonnollista entiteettiä.
Elämä on erikoista. Ja kuolema.
•