Uuden ylioppilaan koulumuistoja uskonnon tuputuksesta
– ”samojen asioiden veivaamista vuodesta toiseen”


Kirjoittaja on tämän kevään ylioppilas, joka postaili elokuussa tuntojaan 12 vuoden koulutiestä Vapaa-ajattelijain liiton facebook-ryhmässä. Alla poimintoja kahdesta kirjoituksesta. Kirjoittaja on nyt aloittanut opinnot Turun yliopistossa.


Yliopiston häämöttäessä edessä mieli on jälleen eksynyt muistelemaan menneitä kouluaikoja. Niihin noin kolmeentoista vuoteen on mahtunut sekä huippuja, että aallonpohjia, mutta luultavasti olen ymmärtänyt edes jotakin itsestäni ja tästä pallosta, jota me toistaiseksi tallaamme.

Oppiminen on ollut koko elämäni yhtenä johtotähtenä, joka on ohjannut minua elämässä eteenpäin. Arkijärjellä oppiminen henkilöityy usein kouluun, jossa tulisi tietyssä ajassa hallita asiat, joita Opetushallituksen virkailijat pitävät tärkeinä. Koulun tulisi ohjata hyvään kansalaisuuteen, kriittiseen ajatteluun ja opetuksen pitäisi olla uskonnollisesti ja puoluepoliittisesti sitouttamatonta. Oman kokemukseni mukaan näin ei kyllä läheskään aina ole, eikä koulun henkilökunta joskus edes yritä teeskennellä puolueetonta.

Koulun ja uskonnon suhde ja kohtaaminen opintojeni aikana kattaisivat monta postausta. Erityisesti ykkös- ja kakkosluokilla tuputus oli järjestelmällistä, vaikka en sitä silloin tajunnut. Kakkosluokalla esimerkiksi mentiin juhlimaan lähiseurakunnan ”synttäreitä” vanhaan pappilaan. Siellä kierreltiin ”hiljaisuuden rasteja”, joissa ”mukavat tädit” kertoivat Jeesuksen elämästä ja sen jälkeen syötiin kakkua ja juotiin mehua. Jokaiselle jaettiin kutsu ”virallisiin syntymäpäiväjuhliin”, joilla olisi paljon mukavaa toimintaa. Joulun alla mentiin samaiseen pappilaan katsomaan samojen tätien itämaantietäjäleikkejä. Ihmettelen vain, mitä olisin voinut oppia sen sijaan, että olisin kuunnellut sitä lässyttämistä.

Lapsena sitä ei välttämättä ajatellut yhtä syvällisesti, mutta nykyään voin ihan aiheestakin kyseenalaistaa sen, miksi tunnustuksettomassa uskonnonopetuksessa olisi hyväksyttävää tankata kakkosluokkalaisten päähän rukouksia ja uskontunnustuksia kuin rippikoulussa ikään. Myös kaikki ne seurakunnan järjestämät tilaisuudet, jotka veivät aikaa muulta tiedepohjaiselta opetukselta, olivat vähintäänkin arveluttavia. Tuskin ne sivistyksen asiaa palvelivat, sillä samojen asioiden veivaaminen vuodesta toiseen ei opettanut meille mitään uutta, vaan tarkoituksena oli sitouttaa osaksi seurakunnan toimintaa.

Elämäni aikana olen joutunut monta kertaa kyseenalaistetuksi, ja koulumaailmassa suhde uskontoon tuntui korostuvan tarpeettomasti. Iltapäiväkerhossa rukoiltiin Jeesukselta siunausta ennen jokaista välipalaa ja värvättiin lapsia heiluttelemaan muovisia palmunlehviä osana adventtikulkuetta. Minäkin osallistuin niihin yhteisöllisyyden takia, ja siksi, että muita mahdollisuuksia esiintyä ei tuolloin oikein ollut. Toimin siihen aikaan kummallisesti sekä mukautuen että kapinoiden, mutta en epäröinyt kyseenalaistaa ohjaajia heidän näkemyksistään.

 

Vaikka perheeni ei ole mitenkään uskonnollinen, sain aika pienestä oman annokseni raakuudessaan käsittämättömistä Raamatusta löytyvistä tarinoista lähinnä koulussa ja partiossa. Minulle jäi traumat useiksi vuosiksi, mutta tuskin kukaan otti niitä todesta. Pikemminkin niitä vain vahvistettiin.

 

Uskonnottomalla on edelleenkin vaikeaa monessa koulussa henkilökunnan ollessa intomielistä vakaumuksensa julistamisen suhteen. Rehtorit tekevät yhteistyötä seurakuntien kanssa ja tilannetta on vaikea muuttaa luutuneiden asenteiden takia. Joulu- ja kevätkirkot, hartaudet ja muut seurakunnan järjestämät aktiviteetit ovat arkipäivää useassa paikassa, vaikka näin ei varsinkaan uusien linjausten mukaan tulisi olla. Lapsia ja nuoria ei pitäisi jakaa epäreilusti ryhmiin huoltajiensa vakaumuksen takia.

Minulle tilanne oli vielä niin nurinkurinen, että vanhempieni vakaumus tuskin oli sama kuin seurakunnan, mutta silti minut oli koulun toimesta pakotettu niihin tilaisuuksiin.

 

Yleisesti mielipiteenvapaus on minulle asia, joka pitäisi suoda kaikille. Ketään ei saisi pakottaa kirkkoon vastoin tahtoaan eikä oppitunnin tulisi toimia opettajan mahdollisuutena levittää uskoaan, vaikka suhtautuisi siihen kuinka hartaasti. Koulupolkuni peruskoulussa, mutta myös lukiossa, on kenties tehnyt minut valveutuneeksi omista arvoistani ja päämääristäni, mutta oppilaiden vakaumuksenvapautta ei saa loukata vanhojen perinteiden ja henkilökohtaisten suhteiden tähden. Kuinkakohan kauan koulut eriarvoistavat järjestämällä erottavia uskonnollisia tilaisuuksia, joiden tarkoitus ei ole edistää yleisiä oppimistavoitteita?

 

Mun mielestä kirkon valta Suomessa on suhteettoman suuri, kun otetaan huomioon väestön aito uskonnollisuuden taso. Jotenkin olen tuntenut itseni monesti ulkopuoliseksi ajatusteni kanssa. Sekulaarikehityksestä huolimatta tuntuu siltä, että nuoria ei kiinnosta aktiivisesti ajaa vakaumuksenvapautta. Ei uskota, mutta mennään silti rippikouluun, koska niin on tapana ja sen käymisestä saa rahaa.

 

Moni kirkonmies tai -nainen tuntuu kuitenkin ajattelevan rippikoulun käyneiden määrän indikoivan todellista vakaumusta. Minut konfirmoinut pappi oli niin liikuttunut, että kyyneleet valui poskilla ”nuorten ottaessa paikkansa seurakunnan yhteydestä”. Nyt rohkeutta ja itsetuntemusta on kertynyt niin paljon, että en enää menisi rippikouluun vain, koska muutkin käy sen.

 

Kaiken kaikkiaan sekulaari Suomi on tavoite, jonka vuoksi olisin valmis antamaan paljon. Työtä se vaatii, mutta epäreilujen ja pölyttyneiden valtarakenteiden kaatoon kannattaa nähdä vaivaa. Haluaisin, että kukaan ei joutuisi häpeämään uskonnottomuutensa tähden, ja että uskonnot eivät enää pääsisi murtamaan ja tuhoamaan mielenterveyttä kuten monella on käynyt. Olen ylpeästi vapari, vaikka tulen varmasti kohtaamaan nimittelyjä uskontoallergiasta ja saatanallisuudesta. Oikeastaan minun on jo monta kertaa sanottu olevan matkalla helvettiin netin hihhulilaumojen toimesta. 

Olen iloinen, että on olemassa ihmisiä, joiden kanssa voin työskennellä sekulaarin kehityksen puolesta. Toivoisin, että useampi liittyisi mukaan, jotta todellinen mielipiteenvapaus toteutuisi.

Siiri Saarinen
fil.yo, Turku

Kirjoitus on julkaistu lehdessä Uskomaton vapaa ajattelija 3/2020.