Uskonnottomuus Suomessa on Esa Ylikosken vuonna 2026 editoima ja päivittämä artikkeli, joka julkaistiin 2016 teoksessa Monien uskontojen ja katsomusten Suomi (Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 48).
Johdanto
”Humanistiset käsitykset ja arvot ovat yhtä vanhoja kuin ihmiskunta, ja ne kuuluvat useimpien yhteiskuntien historiaan ympäri maailman. Humanismi on tulos pitkästä vapaan ajattelun perinteestä, joka on innoittanut monia maailman suuria ajattelijoita ja luovia taiteilijoita sekä synnyttänyt tieteen. Moderni humanismi on merkitystä ja etiikkaa koskevien pohdintojen kulminaatio.” (Modernin humanismin julistus, Humanists International)
Uskonnottomuus on nykyään merkittävä osa maailman ja Suomen vakaumuksellista kenttää. Vapaus uskonnottomuuteen on kehittynyt Suomen itsenäisyyden aikana vaiheittain. Maallistumiskehitys eteni vähitellen, mutta nopeutui erityisesti 2000-luvulla.
Kansainvälisesti ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapauden tilanne vaihtelee huomattavasti eri maissa. Kansainvälisen humanistiliiton Ajatuksen vapaus, Freedom Thought 2025 -raportissa Suomen valtiokirkollinen tilanne saa kriittistä huomiota rakenteellisesta syrjinnästä, mutta on kaukana huonoimmista maista.
Sekulaari filosofia kehittyi antiikin Kreikassa ja sitten valistuksen ja luonnontieteiden kehityksen aikana. Tiedepohjainen maailmankuva on naturalistinen eikä ilmiöiden selittämiseen ei tarvita yliluonnollista. Humanistit katsovat, että ihminen kykenee itse kriittisellä ja rationaalisella ajattelulla rakentamaan luotettavan, jatkuvasti kehittyvän kuvan maailmasta. Ihmisen elämä on ainutlaatuista ja ainutkertaista. Humanistinen etiikka on ihmislähtöistä.
Suomessa hallitusmuoto vuonna 1919 ja vuoden 1923 alussa voimaan tullut uskonnonvapauslaki antoivat kansalaisille mahdollisuuden olla kuulumatta mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Vuosituhannen vaihteessa uudistetussa perustuslaissa (11 §) ja uskonnonvapauslaissa uskonnottomuuden vapaus ilmaistiin aiempaa selvemmin. Kenenkään ei tarvitse osallistua omantuntonsa vastaisesti uskonnonharjoitukseen.
Perustuslain 6 § kieltää syrjinnän myös uskonnon tai vakaumuksen perusteella. Yhdenvertaisuuslaki velvoittaa suunnitelmalliseen syrjimättömyyden edistämiseen, muun muassa oppilaitoksia laatimaan yhdenvertaisuussuunnitelmat ja tarkastelemaan tilannetta säännöllisesti.
Suomessa on silti yhä käytäntöjä, jotka asettavat ihmiset eriarvoiseen asemaan heidän katsomuksensa perusteella. Uskonnottomien perustamien järjestöjen tavoitteena on valtio, jossa ihmisiä kohdellaan yhdenvertaisesti uskonnosta tai vakaumuksesta riippumatta eikä uskonnollisia yhdyskuntia suosita tai syrjitä julkisen vallan toimesta.
Uskonnottomuus on laajempi ilmiö kuin mitä se on suomalaisessa keskustelussa yleensä esitetty. Uskonnottomia eivät ole vain esimerkiksi itsensä ateisteiksi tai agnostikoiksi identifioineet ihmiset, eivätkä vain Humanistiliiton tai Vapaa-ajattelijain liiton jäsenet ja kannattajat. Uskonnottomia voivat olla myös skeptikot ja uskontojen suhteen välinpitämättömät. Uskonnottomia löytyy tätä nykyä puoluepoliittisesti laidasta laitaan, vaikka kirkosta eronneita, siviilirekisteriin kuuluvia leimattiin 1930-luvulla ja myöhemminkin kommunisteiksi.
Nyt 2000-luvulla julkisuudessa näkee myös evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvia, jotka sanovat ajatuksiltaan olevansa ateisteja. Juutalaisissa seurakunnissa tämä on pitkäaikainen ilmiö. Kirkon ja muidenkin uskonnollisten yhdyskuntien jäsenkunnissa on varsinkin nyt, ja on aiemminkin ollut, ajatuksellisesti uskonnottomia ihmisiä.
Toisaalta uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomissa voi olla hyvinkin uskonnollisia ihmisiä. Ihmisten mielipiteet, uskomukset ja identiteetit voivat olla vahvassa ristiriidassa heidän muodollisen uskonnollisen asemansa kanssa. Sen vuoksi uskonnottomuus ilmiönä sekä sosiaalisena ja kulttuurisena käsitteenä on kehittyvä ja vaatii tulkintaa tilastolukujen taakse.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin määrittelee uskonnottomiin kuuluvan ateisteja, agnostikkoja, skeptikkoja ja uskontojen suhteen välinpitämättömiä. Myös uskonnon ja omantunnon vapauden perusoikeuden yhteydessä uskonnottomuus nähdään erilaisten ihmisten monimuotoisena ja laajana katsomuksellisena ryhmittymänä.
Tässä luvussa tarkastellaan uskonnottomuuden aatteellista historiaa, järjestöjen syntyä, tavoitteita ja vaikutusta suomalaiseen yhteiskuntaan sekä keskustellaan uskonnosta ja uskonnottomuudesta tämän päivän Suomessa tuoreimpien tilastotutkimusten pohjalta.
Uskonto ja uskonnottomuus arvotarkastelussa
Katsomusten henkilökohtaistuminen ja moninaistuminen tulee esiin Kirkon tutkimuskeskuksen teettämässä laajaa otosta käyttäneessä Gallup Ecclesiastica -kyselytutkimuksessa, joka julkaistiin vuonna 2024. Ev.-lut. kirkon jäsenosuus vuoden 2025 lopussa oli 61,1 %.
Tulokset kuvaavat myös uskonnottomuutta. Suomalaisten katsomukselliset ja hengelliset identiteetit ilmenivät kyselyssä seuraavasti: pakana 4 %, ateisti 22 %, etsijä 24 %, uskonnoton ihminen 26 %, agnostikko 35 %, humanisti 50 %. Valinnat ovat osaksi päällekkäisiä. Luterilaiseksi itsensä identifioi 49 %, uskovaksi 24 %, uskonnolliseksi ihmiseksi 26 %, uskonnollisesti konservatiiviseksi 10 %, uudestisyntyneeksi kristityksi 6 %.
Suomalaisten usko tai epäusko Jumalaan muuttui tutkimuksen mukaan varsin nopeasti vuodesta 2007 vuoteen 2011, ja muutos jatkuin hieman hitaampaa vauhtia vuoteen 2024, kuten taulukko osoittaa:
Väite
samaa mieltä 2007 % – 2011 % – 2024 %
En usko Jumalan olemassaoloon 11 – 21 – 27
Epäilen Jumalan olemassaoloa 6 – 7 – 10
Uskon kristinuskon opettamaan Jumalaan 37 – 27 – 19
Uskon Jumalaan, joskin eri tavalla kuin kirkko opettaa 27 – 23 – 19
En oikein tiedä, uskonko Jumalaan vai 19 – 17 – 18
Jumalan olemassaoloon uskomattomien määrän lisääntyminen on tilastollisesti ja kulttuurisesti erittäin huomattava muutos. Kyseessä oli samalla sukupolvi-ilmiö, sillä nuorempi sukupolvi valitsi huomattavasti enemmän uskonnottomuuteen viittaavia vaihtoehtoja kuin iäkkäämmät. Kuitenkin vuonna 2024 nuorin ikäpolvi vastasi hieman uskonnollisemmin kuin kaksi aiempaa sukupolvea.
Myös suomalaisten usko Jeesusta koskeviin opetuksiin on laskenut. Vuonna 2024 seuraavia väitteitä totena pitävien osuus oli seuraava: Jeesus sovitti kuolemallaan ihmisten synnit (26 %), Jeesus nousi kuolleista (27 %) Jeesus oli Jumalan poika (34 %).
Toisenlaisia lukemia kyselyssä saatiin, kun aiheena oli suomalaisten suhtautuminen kristillisiin elementteihin valtion tai kunnan ylläpitämissä instituutioissa. Vaihtoehtoon ”Suvivirren laulu koulujen päättäjäisissä” suhtautui yhä vuonna 2022 erittäin myönteisesti 53 % ja melko myönteisesti 22 %. Muukin uskonnon näkyminen kouluissa sai enemmistön tuen.
Poikkeuksena on kuitenkin pantava merkille, että ”Seurakunnan edustajan pitämä päivänavaus kouluissa” suhtautui erittäin myönteisesti vain 21 % ja melko myönteisesti 24 %. Myönteisesti suhtautuvia oli siis alle puolet. On myös mielenkiintoista, että suhtautumista koulupäiviin liitettäviin koulujumalanpalveluksiin ei ole kysytty missään kyselyssä. Valitettavasti asiaa ei ole kysytty myöskään Nuorisobarometrin kyselyissä. Valtiopäivien avajais- ja päättäjäisjumalanpalveluksiin suhtautui myönteisesti vajaa puolet (45 %) suomalaisista. Samoin vähemmistö suhtautui myönteisesti uskonnollisiin symboleihin pukeutumisessa.
Seurakuntakyselyjen 2024 ja 2020 mukaan 92 prosentilla seurakunnista oli yhteistyötä kirkkovuoden juhlien sisältöön liittyvissä tapahtumissa varhaiskasvatuksen ja esiopetuksen kanssa. Ala- ja yläkoulujen kanssa peräti 97 prosentilla seurakunnista oli koulujumalanpalvelus (esim. joulukirkko) vuonna 2020.
Moraalikäsitysten muutos Suomessa on 2000-luvulla selvä: niiden osuus, jotka ”eivät koskaan hyväksyisi” avioeroa, aborttia, eutanasiaa, homoseksuaalisuutta, on hyvin pieni. Sekulaarin etiikka ilmenee Suomessa perhe-elämässä muun muassa avoliittojen yleisyytenä ja siviilivihkimisten yleistymisenä.
Sekulaarin humanismin historiaa
Kuten alussa mainittiin, sekulaari humanismi ei ole moderni ilmiö, vaan sen juuret ovat antiikin Kreikassa. Protagoras asetti ihmisen kaiken mitaksi, Demokritos alkoi tutkia luontoa ja kehitti atomiopin, Hippokrates etsi sairauksille syitä ja Sokrates opetti kansalaisia kyselemään. Renessanssin humanistinen kulttuurivirtaus perustui antiikin sivistysihanteeseen ja korosti inhimillisen ja luonnontutkimuksen sekä jumaluusopin välistä eroa.
Humanismi on sanana joskus ongelmallinen. Monelle se merkitsee yleisesti inhimillistä ja suvaitsevaista elämänasennetta. Toiset rajaavat sanan tarkoittavan humanistisia tieteitä. Joka tapauksessa humanismi on tulos pitkästä vapaan ajattelun perinteestä. Se on innoittanut monia suuria ajattelijoita ja luovia taiteilijoita. Humanismi ymmärretään yleensä länsimaisena ajatteluna, mutta myös muissa kulttuureissa on ulottuvuuksia, joissa näkyy samoja piirteitä.
Euroopassa humanismista tuli renessanssin myötä kulttuurivirtaus, joka perustui antiikin sivistysihanteeseen. Uuden ajan alun murros luonnontieteissä mullisti ajattelua. Korostettiin ihmisen saavutuksia ja mahdollisuuksia. Tieteen filosofiassa empirismi oli tärkeää humanismin kannalta. Tieto syntyy kokemusten ja havaintojen avulla. Locke, Hume ja Hobbes loivat pohjaa valistusajattelulle. Nimitys vapaa-ajattelija on peräisin 1600-luvun Englannista, missä se tarkoitti valtionkirkon opista poikkeavaa ajattelua.
Valistusajattelijat vaativat demokratiaa ja tasa-arvoa lain edessä. He arvostelivat sotia sekä sokeaa uskoa valtion ja kirkon arvovaltaan. Kehitys ei ole lineaarista, mutta 1700-luvun lopulta lähtien ajatukset, jotka ovat humanisteille tärkeitä, ovat pysyneet keskustelussa. Olennainen merkitys tiedepohjaisen maailmankuvan leviämiselle on luonnontieteiden kehityksellä 1800- ja 1900-luvuilla.
Uskonnottomien järjestäytyminen Suomessa
Uskonnottomia oli Suomessa jo ennen itsenäistymistä, vaikka uskonnottomuutta ei virallisesti tunnustettukaan. Oli myös muita uskonnonvapauden vaatijoita. Vuonna 1887 perustettiin Suomen uskonnonvapaus- ja suvaitsevaisuusyhdistys, jonka toiminnan aloittamiseen vaadittavan perustamisluvan senaatti kuitenkin yksimielisesti hylkäsi. Yhdistyksen perustajiin kuului kirjailija Minna Canth. Uskonnonvapauden lainsäädännölliset avaukset autonomian ajan lopulla olivat hyvin varovaisia, kun vuonna 1889 säädetty eriuskolaislaki koski vain protestanttisia suuntauksia, ei siis edes katolista kristinuskoa, muista uskonnoista puhumattakaan.
Vuosisadan vaihduttua ilmeni uutta uskontokriittistä kansalaistoimintaa, vieläpä kansalaistottelemattomuutta. Niinpä yhdessä asuvia pariskuntia, jotka kieltäytyivät kirkollisesta vihkimisestä, tuomittiin oikeudessa kristilliseen avioliittoon 1900-luvun alussa. Helsingin yliopistossa toimi vuodesta 1905 Prometheus-yhdistys, joka toi esiin uskonnottomia käsityksiä. Sen perusti Edvard Westermark yhdessä Rolf Lagerborgin kanssa, kantavia jäseniä olivat muun muassa Wilhelm Bolin, Yrjö Hirn, Rafael Karsten ja Ernst Lampén.
Myös vuosisadan vaihteessa nousseella Suomen työväenliikkeellä oli kansainvälisen työväenliikkeen myötävaikutuksella valtavirtana kirkkokriittisyys. Sosialidemokraattisen puolueen Forssan kokouksen (1903) ohjelma oli selkeä ja ajankohtaan nähden radikaali, aikaansa edellä: ”Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista.”
Vasta itsenäisyyden alkuvuosina säädetty uskonnonvapauslaki, joka tuli voimaan vuoden 1923 alussa, mahdollisti virallisesti uskontoihin kuulumattomuuden ja oikeuden valtakirkosta eroamiseen. Uskontokuntien ulkopuolelle sai nyt siirtyä. Kirkosta erottiinkin ensimmäisinä vuosina melko runsaasti. Hallitusmuoto takasi uskonnonvapauden periaatteessa, mutta käytännön tilanne yhteiskunnassa ei ollut niin hyvä. Kirkosta eronneita pidettiin monin paikoin ajatuksiltaan epäilyttävinä eikä esimerkiksi mielellään otettu töihin.
Siviilirekisteriin kuuluvien yhdistystoimintaa syntyi ja sai lailliset toimintaoikeudet vasta 1930-luvun puolivälin jälkeen suurimmissa kaupungeissa. Vuonna 1937 perustettiin siviilirekisteriläisyhdistysten valtakunnallinen liitto. Yhdistykset ja liitto vaativat uskonnottomille oikeuksia ja alkoivat myös itse tarjota palveluja, kuten hautapuhujia ja neuvontaa. Toisaalta 1930-luvun alussa järjestöt koettiin tai niitä leimattiin uskonnon vastaisiksi. Niitä myös lakkautettiin, kun yhdistyksiä väitettiin kommunistisiksi ja kommunistien toiminta oli maassa siihen aikaan kiellettyä.
Poliittisen tilanteen muututtua toisen maailmansodan jälkeen siviilirekisteriläisyhdistysten keskusliiton nimeksi muutettiin vuonna 1945 Vapaa-ajattelijain liitto. Se tuli osaksi kansainvälistä vapaa-ajattelijaliikettä. Vapaa-ajattelijain julkikuvaan vaikutti kansainvälinen tilanne. Kun Neuvostoliitto koettiin ateistisena valtiona, ateisti ei uskontotieteen tutkija, dosentti Teemu Tairan mukaan ole taannoin tarkoittanut tavalliselle kansalle pelkästään jumalankieltäjää, vaan termi on assosioitunut kommunismiin. Totta onkin, että monet vapaa-ajattelijat olivat aikanaan sosialisteja tai vasemmistolaisia. Kuitenkin myös kylmän sodan aikana toiminnassa oli mukana porvarillista sivistyneistöä, kuten Väinö T. Aaltonen ja Väinö Voipio.
Vapaa-ajattelijayhdistyksiä perustettiin eri puolille maata, ja jäsenmäärä nousi tuhansiin. Suurimmat yhdistykset perustivat myös uskonnottomia hautausmaita, joita on nyt kymmenen eri puolilla Suomea. Myös hautapuhujatoiminta oli tärkeällä sijalla. Toisaalta yhdistykset järjestivät puhe- ja keskustelutilaisuuksia, joissa arvosteltiin kirkon etuoikeuksia ja valtiokirkkojärjestelmää. Helsingin vapaa-ajattelijat järjesti suurta huomiota saaneen paneelikeskustelun Hannu Salaman Juhannustansseista nostetun jumalanpilkkaoikeudenkäynnin johdosta.
Suomen Humanistiliiton perustaminen vuonna 1968 liittyi uskonnottomien katsomusaineen vaatimuksiin. Mukana aluksi olivat Matti Luoma, Kari-Mikael Strömmer, Timo Vasama ja Gun Winter. Muita keskeisiä henkilöitä humanistiliiton toiminnassa ovat olleet esimerkiksi Jussi Pikkusaari, Pekka Elo ja Jussi Tuovinen.
Humanistiliitolla ei ole ollut palkattuja toimihenkilöitä eikä toimitiloja. Keskeisimmät tapahtumat ovat keväällä seminaari ja syksyllä humanisminpäivät, joita on järjestetty jo lähes 40 vuotena. Niillä käsitellään jäseniä kiinnostavia humanismin laajaan sisältöön liittyviä asioita. Tieteisiin ja yhteiskuntaan liittyvien aiheiden lisäksi ihmisoikeus- ja kehityskysymykset ovat tärkeitä.
Humanistiliiton periaateohjelmassa todetaan, että jokaisella on oikeus ajatuksen vapauteen. Tästä syystä liitto haluaa edistää avointa keskustelua ja arvovalloista vapaata ajattelua ja uskonnoista riippumatonta etiikkaa. Tieteen katsotaan tarjoavan parhaat menettelytavat kaikkeuden toiminnan selvittämiseen ja pyrkimys tietoon ja valistukseen ovat liiton toiminnan keskeisiä tavoitteita. Humanistiliitto näkee moraalin ihmisen omana luomuksena, joka syntyy ja kehittyy yksilön ja yhteisön keskinäisessä vuorovaikutuksessa ja siksi jokainen yksilö on vastuussa toiminnastaan itselleen ja muille.
Vapaa-ajattelijain liitto luonnehtii itseään uskonnottomien etu-, ihmisoikeus- ja kulttuurijärjestöksi, joka myös edistää tiedepohjaista maailmankuvaa ja rationaalista ajattelua sekä humanistista etiikkaa ja elämänkatsomusta. Yhteiskunnallisten vaatimusten lähtökohtana ovat ihmisten yhdenvertainen kohtelu sekä uskonnon ja vakaumuksen vapaus. Liitto toimii valtakunnallisesti, ja siihen kuuluu 16 pääosin alueellisesti tai maakunnallisesti toimivaa jäsenyhdistystä. Järjestö julkaisee Vapaa Ajattelija -lehteä. Liitolla on toimitila Helsingissä ja tätä nykyä yksi puolipäiväinen työntekijä.
Vapaaehtoistyöllä on ratkaiseva rooli paitsi vapaa-ajattelijain yhdistyksissä myös liiton toiminnassa. Internetin käyttö on viime vuosina noussut tärkeälle sijalle, ja omien ja yhdistysten nettisivujen lisäksi liitto pitää yllä muun muassa uskonnonvapaus.fi -sivustoa. Myös erilaisilla projekteilla on omat nettisivunsa, ja vapaa-ajattelijat ovat läsnä myös sosiaalisessa mediassa. Tamperelaisten vapaa-ajattelijain perustaman eroakirkosta.fi -palvelun kautta kirkosta on eronnut noin miljoona jäsentä.
Suomessa toimii myös vuonna 1987 perustettu Skepsis ry, poliittisesti, aatteellisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton tiedejärjestö, joka keskittyy kriittisen tiedon edistämiseen.
Prometheus- eli protu-leirit puolestaan ovat uskonnollisesti ja katsomuksellisesti sitoutumattomia ”aikuistumisleirejä” 14-15 vuotiaille peruskoulun 8. luokan käyneille. Leirejä järjestää uskonnottomien yhteistyöllä vuonna 1990 perustama Prometheus-leirin tuki ry. Suurin osa leireille osallistuvista on ollut uskontokuntiin kuulumattomia, mutta myös kirkon jäseniä ja rippikoulun käyneitäkin on joukossa. Protu-leirejä on nykyään myös iältään peruskohderyhmää vanhempia.
Uskonnottomien järjestöt tekevät yhteistyötä nimenomaan uskonnonvapauteen sekä sekulaarin kulttuurin edistämiseen liittyvissä kysymyksissä. Kulttuuritoiminnassa myös elämän kiertokulkuun ja käännekohtiin liittyvät juhlat ovat tärkeitä. Vapaa-ajattelijat, Humanistit, Protu ja muutamat yksityiset henkilöt perustivat vuonna 1999 yhdessä Pro-Seremoniat palvelukeskuksen, joka tarjoaa tietoa ja puhujapalvelua uskontokuntiin sitoutumattomien perheiden juhliin. Nimiäiset, häät ja hautajaiset saa näin järjestettyä juhlavasti. Vainajan vakaumuksen kunnioittaminen on siviilihautajaisten lähtökohtana.
Humanistiliitto ja Vapaa-ajattelijain liitto ovat jäseniä Kansainvälisessä humanistiliitossa Humanists International sekä European Policy Forumissa EPF ja European Humanists Services Networkissa EHSN. Kansanvälinen humanistiliitto on kattojärjestö, joka kokoaa humanisteja, ateisteja, rationalisteja, vapaa-ajattelijoita ja muita uskonnottomia. Se on edustettuna YK:n ihmisoikeustoimielimissä, ja EPF on edustettuna Euroopan Neuvostossa ja Euroopan Unionissa. Pohjoismaisten järjestöjen yhteistyö on ollut säännöllistä.
Uskonnottomuus ja järjestöjen tavoitteita yhteiskunnassa
Uskonnottomien järjestöjen tavoitteina on ollut lisätä ihmisten yhdenvertaista kohtelua uskonnosta tai vakaumuksesta riippumatta sekä purkaa julkisoikeudellisen aseman saaneiden valtionkirkkojen erityiskohtelua suomalaisessa yhteiskunnassa. Humanistiliitto ja Vapaa-ajattelijoiden liitto ajavat julkisen vallan toimintaan suurempaa painoarvoa uskonnonvapauden ns. negatiiviselle ulottuvuudelle, johon sisältyy oikeus olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan, oikeus erota siitä sekä oikeus olla osallistumatta uskonnonharjoitukseen.
Viime aikoina uskonnottomien järjestöt ovat kiinnittäneet huomiota ja vedonneet Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksiin liittyen yksityisyyden suojaan, koska uskontoa tai uskonnottomuutta voidaan pitää arkaluontoisena tietona. Julkisen vallan ei tule vaatia ihmisiä ja perheitä paljastamaan suoraan tai epäsuorasti katsomustaan samoin kuin heitä ei vaadita kertomaan poliittista kantaansakaan. Esimerkiksi koulujen ei tulisi liittää jumalanpalveluksia lukuvuoden ja koulutyöpäivän ohjelmaan, koska päätös osallistua tai jäädä pois voidaan kokea kiusallisena ja painostavana.
Itsenäisyyden alun uskonnonvapauslain myötä kansakoulussa aloitettiin uskonnottomille uskonnonhistorian ja siveysopin opetus. Oppiainetta ja sen oppikirjoja arvosteltiin liian uskontopainotteiseksi. Arvostelu kiihtyi varsinkin peruskoulun tulon jälkeen, ja uskonnottomien järjestöjen edustajat tekivät asiasta kanteluja YK:n ihmisoikeustoimielimiin. Opetussisältöjä alettiinkin uudistaa niin, että uskonnollinen viitekehys poistui.
Kun laki, tuntijako ja opetussuunnitelma uusittiin, vuonna 1985 oppiaineen nimeksi tuli elämänkatsomustieto (ET). Vuonna 2003 elämänkatsomustiedon asema parani, kun siitä tuli periaatteessa ensisijainen katsomusaine uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomille. Aiemmin oli pitänyt ensin hakea ”vapautusta” uskonnonopetuksesta.
Humanistiliitto ja Vapaa-ajattelijain liitto ovat ajaneet ET:n aseman vahvistamista kouluissa sekä nyt myös aineen avaamista kaikille valittavaksi katsomusaineeksi uskonnon rinnalle. Liittojen mielestä kuntien koulutoimet ja rehtorit voisivat aktiivisemmin tukea vielä vajaakäytössä olevan ET:n oppilasryhmien muodostumista, koska kyse on uskontokuntiin kuulumattoman lapsen pääsystä oikeuksiinsa. ET:n aseman turvaamista pidetään tärkeänä myös kunnissa epävirallisesti aloitetuissa katsomusaineiden osittaisen yhteisopetuksen ratkaisuissa.
Uskonnottomien oikeuksiin on kiinnitetty huomiota myös varhaiskasvatuksessa, jonka toiminnan tavoitteisiin ei enää 1.8.2015 lähtien ole kuulunut uskontokasvatuksen tukeminen. Silti päiväkotien ja koulujen toimintaan liitetään yhä myös tunnustuksellista uskonnonharjoitusta, kuten jumalanpalveluksia kirkossa, hartaustilaisuuksia, ”pikkukirkkoja” päiväkodeissa, aamuhartauksia koulujen päivänavauksina sekä paikoin myös ruokarukoiluttamista päiväkodeissa ja koulujen alaluokilla.
Uskonnottomien järjestöt ovat esittäneet yhtäältä vaihtoehtoisen, ei-uskonnollisen ohjelman kehittämistä ja tarjoamista tasavertaisesti uskonnollisille tilaisuuksille, ja näitä onkin alettu kehittää. Järjestöt ovat myös tuoneet esiin, että tunnustuksellisen uskonnonharjoituksen liittämisestä koulutyöpäivään voisi ja tulisi luopua, koska sellainen ei kuulu koulun ja varhaiskasvatuksen lakisääteisiin tehtäviin ja opetus- ja varhaiskasvatussuunnitelmien mukaan opetuksen tulee olla uskonnollisesti sitouttamatonta. Uskonnonharjoitus voisi jäädä perheen, seurakunnan ja yksilön asiaksi varsinaisen koulutyöpäivän ulkopuolelle.
Perusoikeusuudistus 1990-luvulla paransi ja selkeytti uskonnottomien uskonnonvapautta ja yhdenvertaisuutta Suomessa. Uskonnon ja omantunnon vapautta koskeva 11 § uudistui, selkeytyi ja laajeni merkittävästi, sillä siinä sanotaan: ”Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.” Positiivisena oikeutena todetaan ”oikeus ilmaista vakaumus”. Yhdenvertaisuus uskontojen ja vakaumusten suhteen vahvistui 6 §:ssa: ”Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan – – uskonnon, vakaumuksen – – tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.”
Viimeisen 30 vuoden aikana uskonnottomien järjestöjen erinäisiä osatavoitteita on toteutunut samalla kun yhteiskunta on maallistunut. On pyritty vähentämään valtiovallan kytköstä evankelis-luterilaiseen ja ortodoksiseen kirkkoon, tunnustuksellisuutta julkisissa instituutioissa ja julkisissa palveluissa sekä kirkollisten toimintojen valtionrahoitteisuutta.
Vaikka kirkollisverojärjestelmä jatkuukin, evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon muuhun rahoitukseen on tullut muutoksia; ensin yhteisöjen kirkollisverosta siirryttiin yhteisöveron jako-osuuteen ja vuoden 2016 alusta siirryttiin budjettirahoitukseen samalla kun kirkon ns. yhteiskunnallisen toiminnan käyttökohteet lueteltiin. Aiemmin valtio maksoi suoraan tuomiokapitulien menot, mutta vuodesta 1996 lähtien evankelis-luterilainen kirkko ja vuodesta 2006 ortodoksinen kirkko ovat maksaneet itse piispojensa palkan.
Uskonnottomien järjestöt ovat ehdottaneet, että em. kirkot siirtyisivät jäsenmaksujensa keruussa kirkollisverotuksesta samantapaiseen käytäntöön kuin yhdistyksillä tai ammattiliitoilla. Edelleen evankelis-luterilaisen kirkon toimintaa määrittävä kirkkolaki mainitaan perustuslaissa ja säädetään vain kirkolliskokouksen esityksestä. Vuoden 2000 perustuslain muutoksessa sitä ehdotettiin poistettavaksi, mutta ajatus jäi luonnoksen asteelle. Vuonna 2024 perustuslakivaliokunta lausuessaan kirkkolain muutosehdotukseen samalla totesi uudistustarpeen.
Oikeuslaitos on maallistunut ja nykyään uskonnollisesti sitoutumaton. Käräjäoikeudessa todistajan uskonnollinen vala poistui vuoden 2016 alusta. Myös tuomarit alkoivat vuonna 2017 antaa virkaan astuessaan vain katsomuksellisesti neutraalin vakuutuksen.
Evankelis-luterilaisen kirkon hautausmailla on keskeinen rooli hautaustoimessa. Vuoden 2004 hautaustoimilaki tosin määrää, ettei kirkon jäsenyys saa vaikuttaa hautapaikan hintaan. Lisäksi seurakuntien hautausmailla on oltava tarjolla myös tunnustukseton hauta-alue. Hautausmaiden kappelien myöntämisessä uskonnottomiin saattotilaisuuksiin on ollut vaihtelevaa käytäntöä. Kappelien käyttökiellot on koettu mielivaltaisina ja epäoikeudenmukaisina, kun seurakunnat kuitenkin saavat hautaustoimeen valtion tukea. Vapaa-ajattelijain yhdistysten ylläpitämät hautausmaat eivät ole saaneet julkista tukea, mikä myös on koettu epäoikeudenmukaisena.
Uskonnottomien järjestöjen ajama uskonnonvapauden ns. negatiivinen ulottuvuus on edennyt vaiheittain, askel askeleelta. Käsitteenä se syntyi jo perustuslakivaliokunnan tulkinnassa 1980-luvulla mutta kirjattiin perustuslakiin julkilausutun selvästi vuonna 2000. Kuitenkin uskonnonvapauden tulkinta on vakiintunut koskemaan myös valtiokirkkojen jäseniä vasta aivan viime vuosina. Valtion tai kunnan asiana ei ole pakottaa luterilaiseen kirkkoon kuuluvia peruskoululaisia tai lukiolaisia oppilaitoksen toimintaan liitettyyn jumalanpalvelukseen taikka varusmies- ja naisten vapaaehtoista asepalvelusta suorittavia kenttähartauteen. Kouluissa ja lukioissa uskonnonopetuksen pakollisuus ja elämänkatsomustiedon valinnan kielto kirkon jäseneksi liitetyillä kuitenkin jatkuu, mikä rikkoo yhdenvertaisuutta ja on vastoin lapsen oikeuksien sopimuksen 2. artiklaa.
Yhdenvertaisuuslain voimaantulo vuonna 2016 oli merkittävä askel myös uskonnottomien näkökulmasta. Poikkeamisista yhdenvertaisuuden pääsääntöön myös uskontoon tai vakaumukseen liittyen tulee säätää lailla. Positiivisen erityiskohtelun mahdollisuus on tarkoitettu vain heikommassa asemassa olevan ryhmän tilanteen parantamiseen. Oppilaitosten ja muidenkin julkisten laitosten pitää laatia yhdenvertaisuussuunnitelmat, ja yhdenvertaisuuden toteutumisen ja edistämistyön onnistumista pitää alkaa säännöllisesti arvioida.
Nykypäivän haasteet ja tulevaisuus
Vuosituhannen vaihduttua Suomessa käynnistyi viralliselta asemaltaan uskonnottomien määrän aiempaa huomattavasti nopeampi lisääntyminen. Kun vuonna 2000 rekisteröityihin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomia oli 12,7 prosenttia, vuonna 2011 ylittyi 20 prosentin. Nyt 2026 lukemat ovat 36 prosenttia ja kaksi miljoonaa.
Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomat ovat vähemmistöpoliittisesta näkökulmasta erittäin suuri vähemmistö. Ihmisoikeuksien näkökulmasta ei pidä laskea vähemmistöjen tai enemmistöjen prosentteja, vaan katsoa yksilöitä ja ihmisoikeuksia. Käytännössä Suomessa on ollut tyypillistä vähätellä uskonnottomien katsomuksellisia oikeuksia vetoamalla uskonnottomien pieneen määrään. Uskonnottomien katsomuksellisten ihmisoikeuksien kunnioittamista ei ole aina koettu julkisen vallan kunnia-asiana. Tämä perinne ja sen myötä toiseuden kokeminen on jatkunut näihin päiviin kouluissa ja päiväkodeissa sekä armeijassa.
Tutkija Teemu Taira katsoi jo yli 10 vuotta sitten, että ateismi ja uskonnottomuus ovat enenevissä määrin sukupolvikysymyksiä Nuoret suomalaiset eivät enää assosioineet ateismia kommunismiin, vaan esimerkiksi luonnontiede ja näkyvät ateistipuhujat kuten Richard Dawkins olivat nousseet sen tilalle. Ateismi ja uskonnottomuus olivat normalisoituneet. Aiemmin saatettiin erota kirkosta vastalauseena vanhoille arvoille, tai koska uskontoa ei koettu tarpeelliseksi. Kirkkoon saatettiin liittyä esimerkiksi avioliiton solmimista varten. Nykysukupolvelle ateismi ja uskonnottomuus ovat pysyvämpiä olotiloja.
Vapaa-ajattelijain liitto ja Humanistiliitto ovat ennen ja jälkeen eduskuntavaalien esittäneet puolueille tavoitteitaan uuden hallituksen hallitusohjelmaan. Tavoitteet eivät kuitenkaan päässeet muodostettujen hallitusten uudistuslistalle. Yhä vuonna 2026 ja 2027 keskustellaan ev.-lut. kirkon julkisoikeudellisesta erityisasemasta ja kirkon ja valtion suhteen selkeyttämisestä. Neutraliteettiperiaatteen noudattaminen julkisen vallan instituutioiden toiminnassa ja julkisten palvelujen toteuttamisessa koetaan vajaaksi. Uskonnottomien järjestöillä on tavoitteita myös sananvapauden, lasten oikeuksien ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhdenvertaisen kohtelun suhteen.
Ihmisoikeuksien, myös uskonnon ja omantunnon vapauden sekä yhdenvertaisuuden toteuttamisessa tarvitaan yhteistyötä erilaisten katsomuksellisten ryhmien ja eri tavalla ajattelevien ihmisten kesken. Humanistit ja Vapaa-ajattelijat ovat olleet mukana YK:n julistaman, helmikuun ensimmäisellä viikolla vuosittain pidettävän uskontojen ja katsomusten yhteisymmärrysviikon valmisteluissa yhdessä uskonnollisten yhdyskuntien kanssa.
Yhteiskunnallista kehitystyötä on ajateltava ihmis- ja perusoikeuspohjaisesti niin Suomessa kuin kansainvälisessä yhteistyössäkin. Ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus sekä yhdenvertaisuus ja syrjimättömyys käytännössä eivät ole itsestään selvyyksiä, vaan vaativat yhä edistämistä ja siihen liittyvää vuoropuhelua. Jäsenyys uskonnollisessa tai muussa yhteisössä ei tarkoita erityisoikeuksien puolustamista ja ajamista. Uskonnottomien toivomien uudistusten toteutukseen eduskunnassa tarvitaan myös ev.-lut. kirkon jäsenten tukea, koska kansanedustajista enemmistö kuulunee vuoden 2027 vaalien jälkeenkin kirkkoon.
Taiteet, tieteet, tekniikka, oikeus- ja valtiolliset järjestelmät ovat syntyneet sosiaalisessa kanssakäymisessä kumulatiivisesti ihmisten ja yhteisöjen vuorovaikutuksen tuloksena. Mutta ihminen on siirtänyt myös tuhon kulttuuria sukupolvelta toiselle. Siksi on tärkeää, että erilaiset humanistiset tahot, olivatpa ne uskonnollisia tai uskonnottomia, pyrkivät yhteiskuntarauhan ja maailmanrauhan parantamisessa yhteistyöhön. Ihmisoikeudet ovat yleismaailmallisia. Tämän päivän maailmassa ihmiset todella tarvitsevat empatiaa, suvaitsevaisuutta ja erilaisuuden sietokykyä.
Lähteitä
• Haastettu Kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008-2011. Kirkon tutkimuskeskus 2012.
• Kirkko epävarmuuksien ajassa Suomen evankelis-luterilainen kirkko 2020–2023. Kirkon tutkimus ja koulutus Helsinki 2024
• Hirvelä, Päivi – Heikkilä, Satu 2013. Ihmisoikeudet – käsikirja EIT:n oikeuskäytäntöön. Edita: Helsinki.
• Mäntysalo, Jori 2015. Maallistumisen historia 1994 -2015. Vapaa Ajattelija -lehti 4/2015, s. 12-13.
• Mäntysalo, Jori 2025, Maallistumisen historia 2016–2025. Vapaa Ajattelija -lehti 2/2025, s. 5.
• Peiponen, Irma 2015. Sekulaari humanismi. Osa 1, Humanisti 3/2015, s. 4-9 ja osa 2, Humanisti 4/2015, s. 4-9.
Kirjoittaja Esa Ylikoski on filosofian maisteri, joka on aiemmin toiminut historian ja yhteiskuntaopin opettajana yläkoulussa ja lukiossa. Sittemmin hän jäi eläkkeelle Humanistisen ammattikorkeakoulun lehtorin sekä tutkimus-, kehittämistyön ja innovaatiotoiminnan TKI-päällikkönä. Hän oli Opetushallituksen katsomusaineiden kehittämistyöryhmän jäsen 2022-24. Hän on toiminut mm. Vapaa Ajattelija -lehden päätoimittajana 2016-2025.