Vapaa-ajattelijain Liitto ry LAUSUNTO
Neljäs linja 1, 00530 Helsinki
val@vapaa-ajattelijat.fi
24.5.2013
Oikeusministeriö
Yhdenvertaisuuslainsäännön uudistamista koskevaan luonnokseen
Vapaa-ajattelijain Liitto ry uskonnottomien ihmisoikeus- ja kulttuurijärjestönä pitää hyvänä, että
– Yhdenvertaisuuslain tarkoituksena on edistää yhdenvertaisuutta ja ehkäistä syrjintää
– lakia sovellettaisiin julkisessa ja yksityisessä toiminnassa
– velvollisuutta edistää yhdenvertaisuutta laajennettaisiin voimassa olevaan lakiin verrattuna ja
– tämä velvollisuus koskisi viranomaisten lisäksi koulutuksen järjestäjiä ja oppilaitoksia sekä työnantajia
– viranomaisen velvollisuutta laatia yhdenvertaisuussuunnitelma laajennettaisiin,
– Yhdenvertaisuuslaissa säädettäisiin laajasta ja eri syrjintäperusteiden kannalta yhdenmukaisesta syrjintäkiellosta ja että
– syrjintä olisi nykyisen lain tavoin kiellettyä muun muassa iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen ja muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.
Lakia ei kuitenkaan sovellettaisi yksityis- ja perhe-elämän piiriin kuuluvaan toimintaan eikä uskonnonharjoitukseen. Mielestämme tulisi täsmentää, mitä käytännössä tarkoittaa, että lakia ei sovelleta uskonnonharjoitukseen.
Ymmärrämme, että uskonnollisille yhdyskunnille itselleen halutaan ja tulee jättää vapaus omien sisäisten sääntöjensä mukaan rajoittaa uskonnonharjoitukseen liittyen ihmisten yhdenvertaista kohtelua esimerkiksi sukupuolen mukaan.
Lakia kuitenkin sovelletaan julkisessa toiminnassa, joka tarkoittaa muun muassa viranomaisten, koulutuksen järjestäjien ja niiden ylläpitämien oppilaitosten, työnantajien sekä tavaroiden ja palvelujen tarjoajien toimintaa. Näin ollen viranomaisten sekä koulutuksen järjestäjien ja niiden ylläpitämien oppilaitosten tulisi kohdella ihmisiä yhdenvertaisesti ja syrjimättömästi muun muassa ihmisten uskonnosta tai uskonnottomasta vakaumuksesta riippumatta. Tästä asettuu selvästi neutraalisuusvaatimus uskontojen ja vakaumusten suhteen. Viranomaisten sekä koulutuksen järjestäjien ja niiden ylläpitämien oppilaitosten tulee toimia uskonnollisesti tunnustuksettomasti.
Uskonnonharjoitus on olennainen osa monien uskontojen toimintaa. Mitä siis tarkoittaa, että lakia ei sovelleta uskonnonharjoitukseen? Voiko se mahdollistaa tulkinnan, jonka mukaan viranomaiset sekä koulutuksen järjestäjät ja niiden ylläpitämät oppilaitokset voivatkin omassa työssään toimia yhdenvertaisen kohtelun periaatetta rikkoen ja ihmisiä syrjivästi silloin kun kyse on uskonnonharjoituksesta? Tällainen rajaus vesittäisi kokonaan yhdenvertaisuuden uskonnosta ja vakaumuksesta riippumatta.
Kysymys voi yhdenvertaisuusperiaatteen piirissä tuntua absurdilta, mutta valitettavasti kysymykseen sisältyvä huoli syrjinnästä on hyvin konkreettinen. Eräiden viranomaisten sekä koulutuksen järjestäjien ja niiden ylläpitämien oppilaitosten piirissä ei toimita katsomuksellista neutraliteettia kunnioittaen, vaan suositaan kohtuuttomasti enemmistöuskonnon tunnustuksellista uskonnonharjoitusta ottamalla se osaksi viranomaisten sekä koulutuksen järjestäjien ja niiden ylläpitämien oppilaitosten omaa toimintaa kiinteässä yhteydessä enemmistöasemassa olevaan uskonnollisen yhdyskuntaan, ev.lut. kirkkoon.
Vaikka peruskoulun opetussuunnitelman mukaan oppiaineiden opetus on uskonnollisesti tunnustuksetonta ja puoluepoliittisesti sitoutumatonta, monissa kunnissa kuitenkin koulu järjestää koulupäivän aikana ja koulutyöhön liitettynä luterilaista uskonnonharjoitusta, kuten jumalanpalveluksia sekä uskonnollisia päivänavauksia. Uskonnonharjoitus ei kuitenkaan kuulu oppilaitosten lakisääteisiin tehtäviin. Tällaisen käytännön jatkuminen viranomaisten sekä koulutuksen järjestäjien ja niiden ylläpitämien oppilaitosten piirissä veisi pohjan ihmisten todelliselta yhdenvertaisuudelta ja syrjimättömyydeltä uskonnoista ja vakaumuksista riippumatta.
Yhdenvertaisesta kohtelusta piittaamattomuutta perustellaan joskus sanomalla, että ”Suomi on luterilainen maa.” Tämä ei ole hyvä perustelu ei-luterilaisten ihmisten syrjinnälle, sillä muutoinhan yhtä hyvin monien ihmisten ja vähemmistöryhmien syrjintää voitaisiin perustella sanomalla esimerkiksi että Suomi on Suomessa syntyneiden vammautumattomien suomenkielisten heteroiden maa.
Enemmistöuskonnon uskonnonharjoituksen suosiminen viranomaisten sekä koulutuksen järjestäjien ja niiden ylläpitämien oppilaitosten piirissä on täysin kohtuutonta ja perusteetonta positiivista erityiskohtelua, kun erityiskohtelu on ”oikeutettua vain, jos sen tarkoituksena on tosiasiallisen yhdenvertaisuuden edistäminen taikka syrjinnästä johtuvien haittojen ehkäiseminen tai poistaminen”, niin kuin esityksen perusteluissa todetaan (sivu 46). Luterilaista kirkkoa ei ole syrjitty vaan suosittu julkisen vallan toimesta niin että muut katsomukset ovat saaneet kokea pitkäaikaista syrjintää. Yhdenvertaisuuden edistäminen olisikin nyt hyvin tarpeellista Yhdenvertaisuuslain kautta niin, että viranomaisten sekä koulutuksen järjestäjien ja niiden ylläpitämien oppilaitosten piirissä yhden vahvassa asemassa olevan uskonnon suosiminen sen uskonnonharjoituksen järjestämisen ja toimintaan sisällyttämisen kautta loppuisi.
Mainittakoon, että koulun yhteiset juhlat ovat eri asia kuin uskonnonharjoitus (jumalanpalvelukset, uskonnolliset päivänavaukset) kouluissa. On katsottu, että yksittäinen virsi ei tee koulun juhlasta uskonnonharjoittamistilaisuutta, vaikka virsi sinänsä onkin luterilaisen virsikirjan mukaan laulettu rukous. Tämän tulkinnan mukaan esimerkiksi Suvivirsi voitaisiin laulaa koulun kevätjuhlassa, vaikka varsinainen uskonnonharjoitus kouluissa koulutyöpäivään liitettynä loppuisikin. Käytännössä monien koulujen yhteisissä juhlissa on uskonnollista ohjelmaa enemmän kuin yksittäinen virsi niin että juhlassa usein jää toteutumatta aiheen monipuolinen käsittely myös esimerkiksi sekulaarikulttuurisesta näkökulmasta.
Uskonnottomuudessa voi olla kyse myös identiteetistä. Esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa todetaan (sivu 44) seuraavaa: ”Syrjintä olisi kiellettyä myös uskontoon tai vakaumukseen perustuvana. Uskonnon ja vakaumuksen välinen ero ei käytännössä aina ole selvä, mutta vakaumuksen voidaan katsoa liittyvän ennemminkin elämänkatsomukseen kuin uskontoon. Esimerkiksi vakaumuksellinen ateisti ei voine tulla syrjityksi uskonnon tai uskonnottomuuden vaan vakaumuksensa takia. Momentissa viitatulta vakaumukselta edellytetään jonkinasteista pysyvyyttä.”
Tähän on syytä todeta, että uskonnoton voi tulla syrjityksi nimenomaan uskonnottomuuden vuoksi riippumatta siitä, onko hän ateisti, agnostikko, skeptikko tai uskontojen suhteen välinpitämätön, käyttääksemme Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen EIT:n ratkaisussaan käyttämää ilmaisua siitä, keitä ajatuksen, uskonnon ja vakaumuksen vapaus myös koskee. Uskonnottomuus voi myös olla enemmänkin identiteetti ja tunne kuin nimenomaisesti eksplisiittinen vakaumus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen kuuluva ”oikeus ilmaista vakaumus” voi tarkoittaa myös sitä, että ihmiset ja perheet voivat vain elää elämäänsä oman identiteettinsä ja katsomuksensa mukaisesti esimerkiksi osallistumatta uskonnollisiin tilaisuuksiin tuomatta silti vakaumustaan erityisemmin julki.
Viranomaisten uskonnollinen tunnustuksettomuus
Ratkaisuna ihmisten yhdenvertaisen ja syrjimättömän kohtelun turvaamiseen valtion ja kuntien viranomaisen toiminnassa myös uskonnonharjoittamisen osalta olisi todeta, että viranomaisten sekä koulutuksen järjestäjien ja oppilaitosten toiminta on uskonnollisesti tunnustuksetonta tai että valtion ja kuntien toiminta on uskonnollisesti tunnustuksetonta.
Perusteena tälle konkreettiselle lisäykselle on Perustuslain 22 §, jonka mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Lainsäädännöllä ja muilla toimilla tulee edistää aktiivisesti perusoikeuksien toteutumista käytännössä, tässä tapauksessa yhdenvertaisuuden sekä uskonnon ja omantunnon vapauden toteutumista.
Evankelis-luterilaisen kirkon uskonnonharjoituksen sisällyttämistä esimerkiksi koulujen työpäivän osaksi perustellaan viittaamalla pykälien sijaan pitkään perinteeseen, jotka ovat kuitenkin syntyneet ennen nykyisiä perusoikeuksia ja ihmisoikeussopimuksia. Kuitenkin ”perusoikeuksien turvaamisvelvoite menee perinnesyiden edelle”, kuten apulaisoikeuskasleri Mikko Puumalainen toteaa käräjäjumalanpalveluksia koskevassa päätöksessään (17.01.2012 Dnro OKV/1361/1/2009).
Myös vetoaminen uskonnonvapauteen on kestämätön perustelu yhdenvertaisesta kohtelusta luopumiselle valtion ja kunnan toiminnassa.
Uskonnon ja omantunnon vapaus (Perustuslaki 11 §) ei tarkoita, että kunnan tai valtion viranomaisen tai oppilaitosten tehtäviin kuuluisi ottaa hoitaakseen yhden uskonnon uskonnollisten tilaisuuksien organisoimista. Uskonnon ja omantunnon vapaus on vapausoikeus, ja julkisen vallan tulee turvata uskonnonvapauden toteutuminen niin, että uskonnolliset yhdyskunnat itse voivat toimia vapaasti ja että ihmiset saavat kuulua niihin vapaasti ja voivat harjoittaa uskontoa yksityisesti ja myös julkisesti. Samalla uskonnon ja omantunnon vapaus tarkoittaa, että ihminen voi olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan, että hän voi vapaasti erota sellaisesta ja että hänen ei tarvitse osallistua uskonnon harjoittamiseen omatuntonsa vastaisesti. Uskonnon ja omantunnon vapaus koskee Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen EIT:n päätöksen tähdentämänä yhdenvertaisesti myös ateisteja, agnostikkoja, skeptikkoja sekä uskontojen suhteen välinpitämättömiä.
Jumalanpalvelusten ja uskonnollisten päivänavausten järjestäminen esimerkiksi kunnan koulutoimessa on oppilaita erottelevaa ja yksityisyyden suojaa rajoittavaa, koska niistä välttyminen pakottaa oppilaita ja heidän huoltajiaan käyttäytymään sellaisella tavalla, että siitä voidaan tehdä päätelmiä hänen tai hänen perheensä uskonnollisesta tai uskonnottomasta vakaumuksestaan. Uusien Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen EIT:n päätösten valossa voidaan todeta, että uskonnon harjoittamista sisältävistä uskonnollisten päivänavausten ja jumalanpalvelusten järjestämisestä tulisi kouluissa luopua kokonaan. Ei nimittäin ole oikein että perhe ja oppilas joutuvat tuomaan esiin koko kouluyhteisölleen mahdollisen uskonnollisen tai uskonnottoman vakaumuksensa. Viranomaisen sekä opetuksen järjestäjä ja oppilaitos ei saa luoda sellaista tilannetta, jossa yksilöt ovat velvoitettuja joko välittömästi tai välillisesti tuomaan esille, etteivät he ole uskossa.
Asiaa on tarkastellut apulaisoikeuskansleri tammikuussa 2012 tekemässään, yllä mainitussa päätöksessä (17.01.2012 Dnro OKV/1361/1/2009). Siinä hän toteaa muun muassa seuraavaa:
”Uskonnon, omantunnon ja ajatuksen vapaus on kirjattu useaan Suomea velvoittavaan
kansainväliseen ihmisoikeussopimukseen, kuten esimerkiksi kansalaisoikeuksia ja poliittisia
oikeuksia koskevaan kansainväliseen yleissopimukseen (KP-sopimus, 18 artikla) ja Euroopan ihmisoikeussopimukseen (EIS, 9 artikla). Myös Euroopan unionin perusoikeuskirja sisältää vastaavan määräyksen (10 artikla).
EIT:n tulkintakäytännössä negatiiviseen uskonnonvapauteen on katsottu kuuluvan myös yksilön oikeus olla tuomatta esiin omaa vakaumustaan. EIT on muun muassa todennut, että EIS:n 9 artiklan vapaus tunnustaa tai olla tunnustamatta uskoa perusti yksilölle oikeuden siihen, ettei hänen tarvinnut paljastaa uskoaan tai uskonnollisia vakaumuksiaan eikä käyttäytyä sellaisella tavalla, että siitä voitiin päätellä, oliko hänellä sellaisia vakaumuksia. Siten artikla koski myös henkilöä, joka ei ollut uskossa ja tähän vapauteen puututtiin, jos valtio sai aikaan tilanteen, jossa henkilö joutui suoraan tai välillisesti paljastamaan sen, että hän ei ollut uskossa (Grzelak -tapaus 15.6.2010).”
..
”Perustuslain perusoikeusuudistusta koskevien esitöiden mukaan ketään ei saa velvoittaa osallistumaan omantuntonsa vastaisesti jumalanpalvelukseen tai muuhun uskonnolliseen tilaisuuteen (HE 309/1993 vp, s. 55). Uskonnonvapaussäännös suojaa kansalaisia myös uskonnon omaksumista koskevalta painostukselta. Oikeuskirjallisuudessa esitetyn mukaan uskonnon ja omantunnon vapauden ydinalueeseen kuuluvat muun muassa yksilön sisäinen ajatuksen vapaus, vapaus uskonnon tai muun vakaumuksen omaksumista tai siitä luopumista koskevasta painostuksesta sekä oikeus olla osallistumatta yksilölle vieraan tunnustuksen mukaiseen uskonnonharjoitukseen (Tuomas Ojanen – Martin Scheinin teoksessa Perusoikeudet, 2011, s. 441).”
…
Perusoikeusuudistusta koskevan hallituksen esityksen mukaan 6 §:stä seuraa julkisen vallan käyttöön kohdistuva velvoite kohdella tasapuolisesti kaikkia uskonnollisia yhdyskuntia tai maailmankatsomuksellisia suuntauksia (HE 309/1993 vp, s. 55). Julkisen vallan käyttäjä ei näin ollen saa profiloitua toiminnassaan niin, että neutraalisuus eri uskontoihin vaarantuisi. Näkemykseni mukaan negatiivisen uskonnonvapauden toteutumisen kannalta on merkityksellistä, miten yhdenvertaisuus ja tasapuolisuus tässä suhteessa toteutuvat.
Yllä selostetun Alexandridis -tapauksen mukaan uskonnollisen vakaumuksen tunnustamisen vapauteen kuului myös negatiivinen aspekti eli se, että yksilön ei tarvinnut tunnustaa uskonnollista vakaumustaan ja toimia sillä tavoin, että hänen menettelystään voitaisiin tehdä johtopäätöksiä hänen vakaumuksestaan. Grzelak -tapauksessa tähän liittyen todettiin vielä, että valtio ei saa luoda sellaista tilannetta, jossa yksilöt ovat velvoitettuja joko välittömästi tai välillisesti tuomaan esille, etteivät he ole uskossa. Tämä on EIT:n mukaan sitäkin tärkeämpää, jos tällainen velvoite tapahtuu jonkin tärkeän julkisen tehtävän yhteydessä kuten tässä tapauksessa koulutus.”
Oppilaitoksen järjestämään kollektiiviseen uskonnonharjoittamiseen (koululaisjumalanpalveluksissa, hartaushetkissä ja uskonnollisissa päivänavauksissa) on vuosikymmenten varrella sisältynyt luterilaisen uskonnollisen vakaumuksen omaksumiseen tähtäävää painostusta samalla kun toiminta on rikkonut yksityisyyden suojaa aiheuttamalla erottelevan tilanteen, jossa uskonnon harjoittamisesta pois jäävät joutuvat suoraan tai välillisesti paljastamaan että eivät ole luterilaisessa uskossa. Ihmis- ja perusoikeusasiantuntijat Tuomas Ojanen ja Martin Scheinin kirjoittavat: ”Monissa maissa uskonnonvapauteen kuuluu valtion ehdoton tunnustuksettomuus, ja esimerkiksi uskontokunnan mahdollisuutta pitää julkisissa kouluissa uskonnollisia päivänavauksia pidettäisiin epäilyksittä uskonnonvapauden vastaisena.” (Ojanen ja Scheinin, Uskonnon ja omantunnon vapaus (PL 11 §) s. 413 kirjassa Perusoikeudet 2011)
Perusoikeuksien toteutumisen ei tulisi periaatteessa olla vähemmistössä olevan väestöryhmän koosta kiinni, mutta uskonnottomien syrjivää kohtelua Suomessa on kuitenkin käytännössä perusteltu pragmaattisesti vetoamalla uskonnottomien ihmisten vähäiseen määrään. Sen takia tässä yhteydessä on paikallaan tuoda esiin, että uskonnollisten ja ei-uskonnollisten katsomusten kentässä on tapahtunut 2000-luvulla olennaisia muutoksia Suomessa.
Vuodesta 2000 vuoteen 2012 on uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomien osuus väestöstä kasvanut 12,7 prosentista 21,0 prosenttiin. Kysymys on nyt yli miljoonasta ihmisestä, mikä tarkoittaa erittäin suurta vähemmistöryhmää. (http://tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_vaesto.html#vaestorakenne )
Ev.lut. kirkkoon kuuluvien osuus on samaan aikaan laskenut 85,1 prosentista 76,4 prosenttiin. Kastettujen lasten osuus on laskenut vielä nopeampaan tahtiin, ja esimerkiksi Helsingissä enää alla puolet lapsista kastetaan kirkon jäseniksi.
Toinen katsomuskenttään enenevästi liittyvä muutos on siinä, että ihmisten tosiasiallinen katsomuksellinen ajattelu ei määräydy jäsenyyden läänitysten mukaan vaan on yksilöllistä. Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomissa on myös uskonnollisia ihmisiä, ja toisaalta varsinkin ev.lut. kirkon jäseninä on paljon ateisteja, agnostikkoja, skeptikkoja ja uskonnon suhteen välinpitämättömiä.
Kirkon tutkimuskeskuksen laajan kyselyn (Gallup Ecclesiastica 2011. N=4930) tulokset vuodelta 2011 ovat tässä suhteessa mielenkiintoisia (Haastettu kirkko, s. 43-44). Vain 27 prosenttia suomalaisista ruksaa vaihtoehdon ”Uskon kristinuskon opettamaan Jumalaan” ja 23 prosenttia vaihtoehdon ”Uskon Jumalaan, joskin eri tavalla kuin kirkko opettaa”. Puolet väestöstä joko ei usko (21 prosenttia) tai ei oikein tiedä, epäilee tai ei osaa sanoa. Eri ikäryhmien erot ovat huomattavia. Alle 30-vuotiasta vain 15 prosenttia sanoi uskovansa kristinuskon opettamaan Jumalaan.
Väitettä ”Jeesus on noussut kuolleista” pitää vähintään todennäköisenä 36 prosenttia kaikista vastaajista. Vain 12 prosenttia piti vähintään todennäköisenä opin kohtaa, jonka mukaan ”kaikki ihmiset herätetään kuolleista ja toisille seuraa iankaikkinen elämä ja toisille kadotus”. Edellä esitetyn perusteella varsinkaan ev.lut. kirkolla ei ole enää mandaattia ”edustaa” kaikkia jäseniään katsomuksellisissa kysymyksissä.
Jumalanpalveluksessa vähintään kerran vuodessa sanoi käyvänsä noin kolmannes kansasta. Vähintään kerran kuussa käyviä oli 6 prosenttia (Haastettu kirkko, s. 37). Perheillä olisi kuitenkin täysi vapaus viedä alaikäisiä lapsiaan jumalanpalveluksiin. Käytännössä lasten vanhemmat eivät kuitenkaan niin tee, vaikka kirkot ovat avoinna vähintään kerran viikossa ja useamminkin.
Tämänkään vuoksi ei ole perusteltua, että oppilaitokset järjestäisivät koulutyöpäivään liitettyjä kollektiivisia jumalanpalveluksia oppilaille. Koulu antaisi sellaisella toiminnallaan oppilaille tietoisesti väärän kuvan luterilaisen uskonnon harjoittamisen roolista ja kristillisten opinkappaleiden asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa ja ihmisten katsomusmaailmassa. Uskonnon harjoittaminen olkoon julkisen vallan suojeluksessa vapaasti yksilöiden, perheiden ja uskonnollisten yhdyskuntien oma asia.
On aika saattaa viranomaisten sekä koulutuksen järjestäjien ja oppilaitosten toiminta uuden perustuslakimme ja ihmisoikeussopimusten säätämien perusoikeuksien mukaiseen käytäntöön uskontoja ja vakaumuksia koskien myös uskonnonharjoituksen osalta. Varsinkin kuntien ja valtion toiminnan ja niiden järjestämien kaikkien julkisten palvelujen tulee olla uskonnollisesti tunnustuksettomia. Se voidaan toteuttamalla säätämällä asiasta selkeästi Yhdenvertaisuuslaissa.
Vapaa-ajattelijain Liitto ry
Petri Karisma Esa Ylikoski
puheenjohtaja pääsihteeri