Palatessani vuonna 1992 Suomeen lukio-opinnoista Englannista oli uskoni ihmiskunnan yleiseen järkevyyteen kärsinyt melkoisesti. Atlantic Collegen kansainvälisessä lukiossa olin kohdannut kanssaopiskelijoitteni parissa mitä erikoisimpia uskontoja ja uskomuksia – selkeästi epätosia ja jopa mahdottomia, mutta silti vakaasti totena pidettyjä. En tuntenut vielä uskontojen hyödyntämiä psykologisia kikkoja enkä voinut ymmärtää, miten niin monet ihmiset eivät voineet tajuta uskomuksiensa valheellisuutta. Aloittelevan rationalistin olo oli yksinäinen huuhaan keskellä.
Piakkoin kuitenkin löysin hengenheimolaisia tuolloin 5-vuotiaasta Skepsis-yhdistyksestä, liityin aktiivijäseneksi ja pian myös hallitukseen. Skepsis-vuosinani tapasin hienoja ihmisiä, pidin Skepsiksen ständiä ”Hengen ja Tiedon” messuilla, taitoin Skeptikko-lehteä, kiersin lukioissa esittelemässä Skeptismiä, jutustelin huuhaasta Ruben Stillerin kanssa TV:ssä ja tutustuin huimiin huuhaan muotoihin. Tuttavani kautta kuulin myös Vapaa-ajattelijoista, mutta tuttava kuvasi heidät niin riitaisena porukkana, että viivyttelin viisi vuotta Vapaa-ajattelijoihin liittymisessä.
Skepsiksessä minua alkoi hiertää jossain vaiheessa yhdistyksen ja skeptikko-liikkeen laajemminkin pitämä hajurako uskontokritiikkiin. Itse argumentoin, että tarinoita UFOista, astrologiasta, parapsykologiasta, Loch-Nessin hirviöstä ja jumalista pitää tarkastella samalta viivalta ja samoilla kriittisillä periaatteilla, antamatta perinteisille uskonnoille mitään erivapauksia. Koin että skeptikko-liikkeessä ajoittain perinteisten uskontojen kritisointi oli tabu. Tätä perusteltiin osin ”työnjaon” nojalla: jo modernin skeptikko-liikkeen isä Paul Kurtz perusti 1976 oman CSICOP yhdistyksen pseudotieteitä kritisoimaan ja toisen Sekulaari-Humanistisen neuvoston uskonnotonta maailmankuvaa edistämään.
Itse kyllä epäilin, että uskontojen hyssyttelyssä oli osaltaan kyse myös siitä, että pseudotieteitä ja huuhaata vastustamaan haluttiin kerätä mahdollisimman laaja rintama ja kristillisessä Suomessa olisi kristittyjen lukeminen ”vastapuoleen” heikentänyt huomattavasti skeptikoiden rekrytointipotentiaalia. Skeptikoissa olikin ja lienee edelleen merkittävä määrä uskonnollisia jäseniä.
On totta, että kristityistä löytyy paljon teräviä pseudotieteiden vastustajia. Esimerkiksi lääkäri Pekka Reinikainen on esittänyt hyvinkin skeptis-rationaalista kritiikkiä erilaisia pseudotieteellisiä uskomushoitoja kohtaan. Silti hän on samaan aikaan tiukan linjan kristitty ja kreationisti. Ihmisaivot ovat ihmeelliset kyvyssään lokeroida eri asioita ja käsitellä toisia rationaalisesti ja toisia huikean irrationaalisesti. Mutta vaikka uskovaisista olisi hyötyä taistelussa vaikkapa astrologiaa tai uskomushoitoja vastaan, tämä ei saa mielestäni koskaan olla peruste jättää heidän omia uskomuksiaan vaille kritiikkiä ”vaivan palkkana”. Se on kaksinaismoraalia, joka kääntyy ennemmin tai myöhemmin tarkoitustaan vastaan.
Toisena perusteena uskontojen kritiikittä jättämiselle on tarjottu sitä, että uskontojen väitteet Jumalista ja taivaasta ovat usein mahdottomia falsifioida eli niitä ei voi tieteellisesti tutkia. Tämäkin peruste on huono: falsifioimattomuus ei suinkaan tarkoita sitä, että jumalista voi ajatella yhtä hyvin niin kuin näinkin, vaan huikeaa epätodennäköisyyttä. UFOihin ja Loch-Nessiin uskovat ovat paljon todennäköisemmin oikeassa kuin jumal-uskoiset.
Robert Brotherus