Elämän evoluutiossa lajit kilpailevat keskenään ravinnosta ja elintilasta. Osa lajeista kuolee kilpailussa sukupuuttoon, mutta vielä enemmän syntyy uusia lajeja, kun lajeista erkanee populaatioita omiksi lajeikseen. Näin ensimmäisestä kaikkien lajien yhteisestä kantaeliöstä on tähän päivään mennessä kehittynyt suunnaton lajien kirjo.
Samanlaista evoluutiota tapahtuu uskonnoilla. Niiden opit leviävät kulttuurissa ihmismielestä toiseen, ja aika-ajoin ne jakaantuvat oppiriitojen kautta eri suuntauksiksi ja suuntaukset edelleen keskenään elintilasta kilpaileviksi lahkoiksi ja alalahkoiksi.
Ylimmällä tasolla lähes kaikki uskonnot periytyvät ihmiskunnan alkuhämärissä 10 000–20 000 vuotta sitten vallinneesta animismista, jonka mukaan kaikissa luonnonilmiöissä nähtiin henkisyyttä. Animisteja on edelleen, mutta animismista erkani sittemmin polyteistisiä ja myöhemmin monoteistisiä uskontoja.
Uskontojen evoluutiopuun keskitasoa edustavat yksittäisten suurten uskontojen jakautumiset, kuten kristinuskon haarautuminen juutalaisuudesta, protestanttisuuden erkaantuminen katolilaisuudesta ja islamin hajoaminen shia- ja sunni-suuntauksiin.
Uskontojen evoluutio-hierarkian alimmalla tasolla lahkot hajoavat pienempiin lahkoihin, kun jonkun saarnamiehen painotukset johtavat sovittamattomiin riitoihin. Konservatiivisilla fundamentalistisilla uskonnoilla, joille ”oikea” oppi ja opin ”kirjaimellinen” tulkinta ovat ensiarvoisen tärkeitä, tapahtuu tällaista uskontojen lajiutumista erityisen tiheään, sillä pienetkin opilliset erot johtavat helposti jakautumiseen.
Malliesimerkin tästä tarjoaa Lars Levi Laestadiuksen 1800-luvun puolivälissä perustama kristillinen herätysliike lestadiolaisuus. Lestadiolaisuus hajosi oppiriitojen kautta jo 1800-luvun lopulla vanhoillislestadiolaisiin, uusherätykseen ja esikoislestadiolaisiin. Sittemmin näistä haaroista ja niiden alahaaroista ovat edelleen eriytyneet pikkuesikoiset (1903), erikiinit (1910), pollarilaiset (1921), leskisläiset (1953), kontiolaiset (1953), elämänsanalaiset (1960), auneslaiset (1962), töröläiset (1964), leeviläiset (1965), steeniläiset (1976), hankalaiset (1978), daviidit (1978), uuserikiinit (1992), kvaenangeniläiset (1995), gendersenilaiset (1998), andersonilaiset (2011) ja vielä aivan hiljattain esikoiset (2016).
Kuten luonnossa lajienkin kohdalla, kilpailu elintilasta uskonnoillakin on yleensä kaikkein voimakkainta läheisten hiljattain toisistaan eriytyneiden lahkojen kohdalla. Ei olekaan tavatonta, että vaikkapa esikoislestadiolaiset kritisoivat vanhoillislestadiolaisia pienistä ”esikoisten seurakuntaan” liittyvistä opillisista eroista sen sijaan, että kritisoisivat vaikkapa helluntailaisuuden, katolisuuden, juutalaisuuden tai islamin hyvinkin erilaisia oppeja. Mihin enää tarvitaan vihollisia, kun on tällaisia ystäviä?
Kun uskonto on kerran jakautunut, on perin harvinaista, että mitkään sovintoyritykset enää auttaisivat yhdistämään eriytyneitä haaroja. Samoin kuin eläinlajien haarautuminen kahdeksi lajiksi on peruuttamaton yksisuuntainen tapahtuma, ei ole näköpiirissä, että shia- ja sunni-muslimit enää yhdistyisivät sen enempää kuin protestantit ja katoliset tai esikoiset ja rauhansanalaiset.
Hajaannus ja ”lajien kirjo” vähenee korkeintaan silloin, kun jonkin pienen kuppikunnan edustama meemi katoaa kokonaan sukupuuttoon. Mutta kuten eläinlajienkin kohdalla, uskontojen jakaantumista uusiksi haaroiksi on tapahtunut paljon tiheämmin kuin sukupuuttoja, jolloin historiallisesti ”lajikirjo” on lisääntynyt.
Tätä voidaan verrata luonnontieteisiin: niiden eturintamalla tapahtuu kyllä myös spekulaatiota ja riitoja erilaisista teorioista, mutta ennen pitkää toistettavat mittaustulokset tuomitsevat voittajat ja häviäjät armotta. Näin pitkässä juoksussa tiede pysyy yhtenäisenä, kun höyryisiin harhoihin perustuvat uskonnot jatkavat ikuisuuskiistojaan.
Robert Brotherus
Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 1/2022.