Kriisi voi vahvistaa uskonnollisuutta, ja toinen kriisi voi vapauttaa siitä kokonaan. Piilevä seksuaalinen suuntautumiseni vaikutti yksinäisyyden kautta uskoon tulemiseen, mutta toisaalta oman itseni löytäminen vaikutti lopulta hyvin ratkaisevasti uskosta luopumiseen.
Seksuaalisuus ja uskonto liittyvät mielenkiintoisella tavalla toisiinsa. Eräässä nuoruuteni ajan lentolehtisessä luki ”Seksin sekamelskasta selvyyteen”. Siinä tosin puhuttiin katkeraan sävyyn haureudesta ja helvetistä. Ehkä uskontokin on jonkinlaista hengellisen orgasmin tavoittelua. Kerron nyt siitä, miten suhteeni uskontoon muuttui ja minusta tuli lopulta vapaa-ajattelija.
On hyvä, että usko hiipui pois
Puolentoista vuoden asumusero lapseni äidistä ennen lopullista avioeroa aiheutti paljon ahdistusta. Uskonnollisuuteni vain vahvistui, ja rukoilin paljon sekä yksin että ystävien kanssa. Odotin vaimoni paluuta yhteiseen kotiimme, vaikkakin turhaan. Olin noin kolmekymppinen ja ollut puolet elämääni vahvasti uskossa Jeesukseen.
Lopulta tajusin, että miehen minä tarvitsen, vaikka kokemusta ei ollut, jos ei vahvoja tunteita lasketa. Huhtikuussa 1986 kävin melko nopeassa tahdissa läpi tämän identiteettikriisin, joka eheytti minut ja lopulta vapautti minut uskonnosta kokonaan. Olin vapaa ahdistuksesta ja pystyin hyväksymään itseni. Ensin tarvitsin kuitenkin myös Jumalani hyväksynnän. Myöhemmin ei hänen mielipiteellään ollut enää mitään merkitystä.
Palvelevassa puhelimessa minulle suositeltiin kirjaa Rakkauden monet kasvot (toimittaneet Kai Sievers ja Olli Stålström. Weilin+Göös, 1984). Kirjan avulla onnistuin kuvittelemaan, että myös Raamatun Jumala hyväksyy homouteni. Läheiset ystäväni eivät sitä kuitenkaan hyväksyneet, joten lopetin rukoilemiset ja muut uskonnolliset aktiviteetit lähes saman tien, vaikka en vielä pystynyt uskoani kieltämäänkään.
Onneksi en löytänyt uskovien homojen yhteisöä kriisivaiheessa. Olisin voinut vaikka jäädä jonkinlaiseen koukkuun. On vain hyvä, että usko hiipui pois. Vuosien päästä totesin, etten enää ole pitkään aikaan uskonut Jeesukseen enkä minkäänlaisiin jumaliin ylipäätään.
Heippa jumala, oli hauska tavata
Lapsuudenkotini ei ollut mitenkään uskonnollinen vaan aika tavallinen luterilainen. Radiossa sanottiin, että Jumala antoi ainokaisen poikansa, johon totisesti kannattaa uskoa, jotta ei joudu helvettiin. Kun olin 15-vuotias, lapsenuskoni muuttui fundamentalistiseen suuntaan.
Ainoa lapsuudenystäväni muutti pois, kun olimme kymmenen. Myöhemmin hän kertoi kirjeissään, että oli tullut uskoon. Hänen veljensä kävi paikkakunnalla pitämässä koulun aamuhartauden keskusradion kautta ja tuli myöhemmin käymään meillä kotona. Kun ystäväni veli lähti pois, polvistuin huoneeni lattialle rukoilemaan ja tunsin tulevani uskoon. Oli lokakuu 1970. Olin kyllä jo kesällä rippikoululeirillä todennut, että uskon Jeesukseen. Nyt ymmärsin, että piti myös luopua monista aivan tavallisista asioista. En ollut tajunnut niiden olevan syntiä. Usko piti kuulemma myös tunnustaa. Muuten se ei ollut mistään kotoisin.
Miksi hurahdin moiseen? Olin yksinäinen ja koulussa minua kiusattiin. Nyt sain lopultakin ystävän eli Jeesuksen. Kuuluin vihdoinkin joukkoon, vaikka viiteryhmäni olikin kaukana kotiseudultani. Jouduin vielä olemaan enimmäkseen yksin melkein vuoden verran, mutta olihan minulla Jeesus. Mikä tärkeintä, olin pelastunut helvetin tulesta ja matkalla taivaaseen.
Homoseksuaalisuutta en tuon ajan maaseudulla ymmärtänyt olevan juuri edes olemassa.
Vuoden päästä lukiossa sain uskovia ystäviä. Tutustuin jengi- ja katulähetyksen porukkaan, joka oli osa viidettä herätysliikettä. He olivat luterilaisia, mutta hyväksyivät myös vapaat suunnat. Puhuimme kielillä ja olimme kovin karismaattisia. Kävimme erilaisissa tapahtumissa ja kadulla kerroimme Jeesuksesta. Joskus tanssipaikoilla jaoimme lentolehtisiä ja jopa lauloimme lavalla, kun bändillä oli tauko.
Meidän tehtävämme oli noudattaa lähetyskäskyä, jotta helvettiin joutuisi mahdollisimman vähän ihmisiä. Jumalahan rakasti heitä niin paljon. Herra tarvitsi meitä totuuden torvina kovin kipeästi. Lyhty- ja puhelinpylväisiin hakkasimme julisteita, joissa luki: ”Jeesus tulee, oletko valmis?” Puhelinpylväitä ei enää juuri näy, mutta eipä ole näkynyt Jeesustakaan. Hänen piti kaiketi tulla jo 1970-luvulla, ja meidän oli määrä päästä ylöstempauksessa Karitsan häihin.
Paljon ehti tapahtua vajaassa kuudessatoista vuodessa: hengellisiä kokouksia, katulähetystä, ulkomaanmatkoja, armeija, opiskelu, avioliitto, työpaikka, lapsen syntyminen, muutto, asumusero ja avioero. Liityin vaimoni kanssa vapaaseurakuntaan aika pian naimisiinmenon jälkeen vuonna 1976. Se oli useimmiten onnellista aikaa: paljon uusia rakkaita ystäviä ja yhteisöllisyyttä. Vieraskirjammekin tuli täyteen monenlaista siunausta ja kiitosjeesusta. Kuuden ja puolen vuoden yhteiselon ja lisääntyneiden riitojen jälkeen vaimo päätti muuttaa pois, ja idylli oli särkynyt.
Olimme puolitoista vuotta asumuserossa ennen kuin identiteettikriisi iski päälle oikein kunnolla. Siinä vaiheessa oli tärkeää, että myös Jumala hyväksyy homouteni. Meillä ihmisillä on taipumus uskoa asioita, jotka sopivat omaan maailmankuvaamme. Otetaan pullasta rusinat, jotka vahvistavat haluttuja käsityksiä. Tässä valossa oli loogista, että halusin sovittaa Raamatun omiin tunteisiini. Olisi ollut vaikeaa todeta, että heippa vaan, Jumala, oli hauska tavata. Koita pärjätä. Minä lähden nyt, koska et voi minua hyväksyä.
Seuraavaksi kerroin asiasta vaimolleni. Psykologina hän ymmärsi sen hyvin. Haimme viipymättä lopullisen avioeron ja menimme sen kunniaksi kakkukahville. Kaksi päivää sen jälkeen täytin 31. Avioero ei ollutkaan epäonnistuneen ja rikki menneen elämän merkki vaan oikea ratkaisu ja portti uuteen vaiheeseen.
Oot matkalla helvettiin!
Syntymäpäiväni jälkeisenä päivänä menin Helsinkiin Gay Gambrini -nimiseen homodiskoon, joka oli Suomen ensimmäinen homoravintola. Löysin sieltä saman tien vakituisen poikaystävän. Seuraavana tai sitä seuraavana sunnuntaina jaoin vapaaseurakunnan tilaisuudessa viimeisen kerran pyhäksi väitettyä ehtoollista, koska olin vielä toistaiseksi vanhimmiston jäsen. Poskeni varmaankin punoittivat. Olinhan saanut vihdoin kokea, millainen rakastaminen on minulle luonnollista.
Uskonto muuttui pian kysymysmerkiksi, jota en osannut enää selittää. Minulle läheisin ystäväpariskunta luki Raamatusta kiellon seurustella huorintekijän kanssa, joka kutsuu itseään veljeksi. Jos olisin sanonut, etten enää usko, asia olisi kuulemma ollut toisin. Minulle kiljuttiin puhelimeen: ”Sä oot matkalla helvettiin!”
Toisen nuorenparin luona kävi eri lailla. Ystäväni katsoi minua kirkkain silmin ja sanoi, ettei hänellä ole mitään homouttani vastaan ja voimme olla edelleen ystäviä. Jostakin syystä Jumalalla on jotakin homoutta vastaan Raamatun mukaan, eikä ystäväni kuulemma tiennyt miksi. Mutta se ei vaikuttanut häneen. Arvostan hänen suhtautumistaan ja muistelen sitä lämmöllä. Tämä ystäväni on nykyisin Suomen Vapaakirkon johtaja.
En jaksanut enempää selitellä itseäni uskoville ystävilleni ja järkyttää heitä. Oli helppo pitää matalaa profiilia, koska muutin pian pääkaupunkiseudulle, eikä silloin ollut matkapuhelimia sosiaalisesta mediasta puhumattakaan. Halusin rauhassa sulatella asioita.
Raamattu ja todellisuus eivät pitäneet yhtä omassa elämässäni. Olin todistanut itselleni, yhteiskunnalle ja Jumalalle, että homo on homo eikä muuksi muutu. Silti Raamattu tuomitsee jyrkästi homouden. Orjuus hyväksytään, ja sitä vieläpä puolustetaan Uudessa Testamentissa. Myös Raamatun ilmoitus naisen asemasta antaa aihetta kritiikkiin. On perusteltua sanoa, että humanistiset arvot voittavat kristilliset arvot mennen tullen.
Kun Helsinki Pride paisui paisumistaan 2010-luvulla, olin haltioissani. Oli tultu kauas 1980-luvulta, jolloin minua neuvottiin salaamaan seksuaalinen suuntautumiseni mahdollisimman tarkoin. Koko Suomen kansan laaja tuki tuntui uskomattoman hyvältä.
Golgatalta Gambriniin
Vuoden 2015 alussa lähestyin 60 vuoden ikää ja aloin tutkia suurten ajattelijoiden ja tutkijoiden teoksia, joita poikani minulle suositteli. Käsittelin vihdoin suhdettani uskonasioihin analyyttisesti. Halusin julkisesti tunnustaa, etten ole enää pitkiin aikoihin uskonut Jeesukseen enkä mihinkään muihinkaan jumaliin.
Olin nuorena naiivi, mutta otin opikseni iän ja elämänkokemuksen myötä. Vaikka uskonto oli pelastanut minut yksinäisyydestä ja antanut sisältöä elämään, se ei ollut minulle kestävän kehityksen tie. Kun kritisoin fundamentalistiuskovaisten kärkeviä kantoja, minun on samalla osoitettava yhdellä sormella omaa itseäni, aiempaa minääni. Vuonna 2015 kirjoitin anteeksipyynnön runoblogiini (lyriikkamatti.blogspot.com).
”Olen pahoillani, maailma ja kaikki osalliset, että tyrkytin teille epäkypsiä uskonnollisia aatteitani, kun olin nuori. Pyydän vilpittömästi anteeksi. Minä ja ehkä sinä olimme uskonnon uhreja. Niin ironista kuin se onkin, siitä seurasi jotakin äärimmäisen arvokasta.”
Syksyllä 2020 koronakriisi antoi aikaa ajatella ja kirjoittaa. Aloin kirjoittaa elämäni tositarinaa nimellä Golgatalta Gambriniin – Hihhulista homoksi. Julkaisin sen keväällä 2021. Sain siitä ilahduttavaa palautetta nuoruuteni uskonystäviltä. Osalla heistä maailmankuva on ajan mittaan paljonkin muuttunut. Koska tunnen Raamatun ja fundamentalistisen ajattelutavan, on helppoa käsitellä sitä, miten absurdi koko asia on. Ristiriitoja selitellään selityksen selityksillä tai vain todetaan, että eihän ihminen voi ymmärtää jumalan aivoituksia.
Halusin kirjoittaa aiheesta enemmänkin. Päätin tarkastella kristinuskoa hauskan sarkastisesti. Keksin henkilöhahmoja, jotka jakautuvat uskon sankareihin ja uhmaajiin. Vuonna 2021 julkaisin toisen kirjan Miten julkeat, jumala? Henkilökuvia ja rohkeita rukouksia. Kirjoitin molemmat kirjat myös englanniksi. Ne ovat saatavissa verkkokaupasta www.bod.fi.
Vapaus uskoa ja olla uskomatta
Kunnioitan ihmisen oikeutta ja vapautta valita, mitä hän uskoo ja mitä ei. Oikeudet kuuluvat nimenomaan ihmiselle eivätkä hänen valitsemalleen ideologialle. Itse uskomuksia ja ideologioita ei ole mikään pakko kunnioittaa. Niitä pitää voida kritisoida. Vapaus uskoa ei saa merkitä muiden painostamista.
Onneksi myös kristittyjen joukossa on paljon niitä, jotka eivät vaadi kaikkia samaan muottiin vaan kannattavat ihmisoikeuksia kaikille. He onnistuvat poimimaan rakkauden rusinat pullasta, joka ei kokonaan kelpaa syötäväksi. Muutama vuosi sitten huomasin, että Vapaa-ajattelijat on minulle sopiva yhteisö, ja meillä on yhteiset arvot. Entinen vapaaseurakuntalainen on nyt vapaa-ajattelija.
Matti Helelä
En palvo Ukkoa, Ahtia enkä Ilmatarta
En rukoile Afrodite-jumalatarta
En usko Hämähäkkimieheen mukavaan
Enkä Aabrahamin julmaan jumalaan
En usko hahmoihin noihin
Satujen jumalolentoihin
Niistä ei kellään ole todistetta
Ei toiveajattelu tee tarusta totta
Siispä voin sinulle suoraan sanoa
Ettei minulla riitä uskoa jaloa
Mihinkään kultteihin, uskontokuntiin
Eikä niiden julmiin uskomuksiin