”Ensimmäinen kämmenen sivallus osuu kasvoihini. Tunnen iskun aiheuttaman kuumotuksen ja kivun poskellani, mutta pysyn hiljaa. Tiedän, että tämä on vasta alku. Sairas esileikki ennen varsinaista pahoinpitelyä, jonka kestosta tai syystä minulla ei ole mitään käsitystä. Tunnen, miten jo niin tutuksi tullut pelko alkaa jähmettää ruumistani, lamauttaa jäseniäni yksi kerrallaan. Pakeneminen ei ole vaihtoehto, ei edes puolustautuminen. Katson edessäni seisovaa aviomiestäni, jonka kasvoilta heijastuu halveksunta ja julmuus.”

Jo ensimmäiset sanat putoavat armottomina ja tekevät selväksi, mistä kirjassa on kyse. Käsittämättömästä ja periaatteessa tyyten irrationaalisesta naisvihasta ja kulttuurista, jossa naisella ei ole mitään omaa, ei asemaa, ei valintaa, ei omaisuutta jota hallita, ei edes henkilöpapereita. Sellaisesta ilmiöstä, jonka olemassaolon on tiedostanut, mutta jota ei oikein ole käsittänyt. Eikä sitä kaiketi voi käsittääkään, ellei sitä itse ole kokenut.

Kirjanuskontoihin on aina liittynyt patriarkalismi ja siihen liittyvä naisviha. Nämä uskonnot pyhine kirjoituksineen ovat vinoutuneen kulttuurin tuotoksia. Naisilla on ollut lähinnä esinearvo. Palvelija, lastenhoitaja, orjatar, panopuu – ja kunniamerkki. Jos kunniamerkki tahraantuu, on se kunniamerkin oma syy ja tästä hankkiudutaan eroon. Lähes kaikissa islamilaisissa kulttuureissa naisten asema on heikko tai vielä heikompi.

Mutta kristinuskon piirissäkin tätä esiintyy. Muistettakoon vain Suomessakin vapaasti myytävä Raamattu ja siinä Paavalin julistus: ”Teidän tulee kuitenkin tietää, että jokaisen miehen pää on Kristus, naisen pää on mies ja Kristuksen pää on Jumala. … jos nainen on avopäin, kun hän rukoilee tai profetoi, hän häpäisee päänsä, sillä sehän on samaa kuin hän olisi antanut ajaa hiuksensa pois. … Miehen ei pidä peittää päätään, koska hän on Jumalan kuva ja heijastaa hänen kunniaansa. Nainen taas heijastaa miehen kunniaa… jne. Ja nainen olkoon vaiti seurakunnassa ja jos ei jotain ymmärrä, kysyköön kotona mieheltään.”

Saliman tarina kertoo pakkoavioliitosta ja sen myötä orjan asemaan joutumisesta. Tosin orjiakin lienee kohdellun paremmin kuin Saliman mies tätä. Salima on keksitty nimi, eikä hänen taustojaan, eikä lähtömaataan paljasteta. Kirjassa vuorottelee Saliman oma tarina avioliittonsa vaiheista sekä lähtömaassaan että täällä Suomessa ja Pia Rendicin faktatietous ylipäätään pakkoavioliitoista naisiin kohdistuvan sorron ja väkivallan muotona. Tosin voi miettiä, voiko pakkoavioliitto ollakaan muuta kuin sortoa. Saliman aviomies kohdisti väkivallan myös heidän lapsiinsa. Esimerkkinä tapahtuma, jossa tämä oli köyttänyt poikansa roikkumaan katosta ja polttanut tämän jalkoja kuumennetulla lusikalla.

Pakkoavioliitot ovat yksi ilmiö edelleenkin useissa kulttuureissa esiintyvässä naisten sorrossa. Ne ovat yksi muoto sairaasta kunniaväkivallasta. Sitä tapahtuu siis täällä Suomessakin. Viranomaiset eivät tunnista tapahtumia ennen kuin ne kärjistyvät. Keväällä uutisoitiin tapauksesta, jossa mies oli pahoinpidellyt naisiaan ja lopulta ampunut toista. Kantasuomalaisissakin perheissä kyllä esiintyy väkivaltaa, johon liittyy näitä vinoutuneita kunniakäsityksiä. On myös välinpitämättömyyttä. Yksikään lääkäri ei pysähtynyt kysymään Saliman vammoista, viranomaiset eivät kyseenalaistaneet perheen omituisia käytäntöjä, naapurit eivät puuttuneet. Tosin Salima ei olisi itse uskaltanut kertoa asioista. Kunnes liika oli liikaa.

Merkillistä on, että Suomi on ainoa Pohjoismaista, jossa pakkoavioliittoa ei ole kriminalisoitu omana rikosnimikkeenään. Teko siis voi tulla rangaistavaksi ihmiskauppana. Kriminalisointia on muutaman vuoden vasta selvitelty. Nyt pakkoavioliiton uhrit Suomessa eivät tiedä, mitä tehdä tilanteessaan. Jos uhri vie asian rikosprosessiin, jää hän helposti yksin viranomaisten pohtiessa, mitä tehdä. Tilanteen tunnistaminenkin voi olla hankalaa.

Pia Rendic on teologisen koulutuksen saanut pappi ja hänellä on kristillinen vakaumus. Kirjan tekstissä tämä ei näy. Rendic keskittyy faktoihin, asiantuntijalausuntoihin, ihmisoikeuksiin ja oikeudellisiin seikkoihin. Niinkin perusteellisesti, että se välillä puuduttaa. Sikäli ratkaisu, jossa Saliman tarina vuorottelee, on hyvä. Saliman henkilökohtainen usko tulee kerran pari esille. Rendic ei myöskään epäröi tuoda kirjassa esiin suomalaisissa kristillisissä yhteisöissäkin, lähinnä lestadiolaisten ja jehovien piirissä, esiintyvää vinoutunutta kulttuuria suhtautumisessa naisiin. Myös romanien piirissä esiintyy Suomessakin vähintään järjestettyjä avioliittoja, joissa nainen on varsin nuori.

Kirjan lopussa on luku Saliman loppusanat. Kuten kirjassa olevat Saliman kertomukset elämästään, on myös tämä loppuluku tekstiä, joka kertoo älykkäästä, ilmaisuvoimaisesta ja luovasta ihmisestä. Hän olikin kirjan kirjoittamisen aikana v. 2022 korkeakouluopiskelija. Hieman oudolta tuntuu kuitenkin toteamuksensa ”Allah voi antaa kovimman taistelun vain vahvimmalle soturille”. Vaikuttaa kuin hän antaisi oikeutuksen kokemalleen väkivallalle, joka nousee patriarkalistisen uskonnon muovaamasta kulttuurista. Ja miten voi uskoa jumalaan, joka ei näy eikä kuulu kaikkein hirveimmilläkään väkivallan hetkillä, ei auta missään, edes lasten kohdalla, ja jonka nimissä on tehty ja tehdään jatkuvasti kauheuksia?