Kristinusko tuotiin Suomeen ristiretkien ja lähetystyön tuloksena 1100-luvulta alkaen. Kirkollisen ja maallisen vallan yhteistyöllä alueen asukkaat saatiin hallinnan ja verotuksen piiriin. Vallitsi kaiken kattava uskontopakko, uskonnonvapauden nollapiste.
Ihmiset pakotettiin siirtymään perinnäisten uskomustensa piiristä katolisen – ja idässä osin ortodoksisen – kirkon opin alle. Kaikille ei kristinuskoon kääntyminen ollut vapaaehtoista ja haluttua. Hämeenlinnan Katumajärven kerrotaan saaneen nimensä suomalaisten huuhdeltua siinä kasteen pois.
Aluksi yhteisöissä ilmeni myös rinnakkaineloa vanhojen suomalaisten uskomusten kanssa, mutta kirkko kävi sinnikkäästi taistelua niitä vastaan. Palvontapaikkoja hävitettiin ja kirkko rakennettiin keskelle kylää.
Vuonna 1551 Mikael Agricola maalittaa suomalaisten luonnonjumalia näin: ”Epäjumalia monia tässä, muinoin palveltiin kaukana ja läsnä. Hämäläisten: TAPIO, AHTI, VÄINÄMÖINEN, RAHKO, LIEKKIÖ, ILMARINEN, TURSAS, KRATTI. Karjalaisten: RONGOTEUS, PELLONPEKKO, VIRANKANNOS, ÄKRÄS, KÖNTYS. Sekä UKKO, RAUNI, KEKRI, HIISI, VEDENEMÄ, NYYRIKKI, HITTAVAINEN. PIRU, MENNINKÄISET, TONTTU, KAPEET, KALEVANPOJAT.” Kokonaan ne eivät kansan suusta ja mielestä kadonneet.
Katolisella kirkolla oli oma verotusoikeus, ja viime kädessä tämän järjestelmän perua on nykyinen kirkollisverojärjestelmä.
Luterilaisuuden aika
Kustaa Vaasan 1500-luvulla johtaman ”uskonpuhdistuksen” myötä luterilaisuus toi myös Suomeen aiempaa selvemmän valtiokirkon. Kuninkaalla oli suuri valta kirkossa, ja aluksi kirkon omaisuutta takavarikoitiin Ruotsin sotapolitiikan tarpeisiin. Missään Euroopassa kirkkoa ja valtiota ei vielä nähty toisistaan selvästi erillisinä.
Puhdasoppisuuden aikana 1600-luvulla opin puhtautta varjeltiin tarkasti, ja tapahtui muun muassa noitavainoja. Myös kansanuskomusten poisjuuriminen jatkui.
Kun Ruotsi valloitti alueita idässä, vuoden 1617 rauhansopimuksessa taattiin alueen ortodoksiselle väestölle oikeus harjoittaa omaa uskontoaan. Käytännössä oikeus ei aina toteutunut, ortodokseja pakotettiin osallistumaan luterilaisiin jumalanpalveluksiin, ja suuri joukko pakeni Venäjälle. Toteutettiin myös luterilaista asutustoimintaa Suomenlahden perukalle, Inkerinmaalle.
Säädöstason uskontopakko Ruotsiin ilmaistiin 1634 Hallitusmuodon alkusanoissa näin: ”Yksimielisyys uskonnossa ja oikeassa jumalanpalveluksessa on arwollisen, sopuisan ja pysywäisen hallituksen wahvin perustus – -”
Jos se ei sopinut, piti lähteä maasta, kotoaan. Muut kuin luterilaiset – käytännössä siis katoliset – tuli karkottaa maasta. Tämän taustalla olivat uskonsodat, erityisesti 30-vuotinen sota (1618-48) Saksassa. ”Kenen maa, sen uskonto” (”Cuius regio, eius religio”) -periaate sisälsi mahdollisuuden muuttaa pois.
Kirkonmenoihin osallistuminen oli pakollista. Rangaistuksena laiminlyönnistä mm. jalkapuuhun pano kirkon pihassa. Tämä jatkui 1800-luvun loppupuolelle.
Valtion yhtenä toimielimenä oli piispojen ja pappien muodostama ryhmä. Valtio ja kirkko olivat yhtä, mikä on enemmän kuin valtiokirkko. Tämä jatkui vuoteen 1869 saakka. Koko valtion käsite oli ikään kuin jumalallinen, ylhäältä tullut rakennelma, ei kansalaisista lähtevä ja kansalaisten vapautta turvaamaan luotu organisaatio.
1700-luvun alussa maahan saapui pietismi, kristillinen suuntaus joka korosti henkilökohtaista uskoa yhteisöllisen vastakohtana. Aatteen vaikutuksesta alkoivat konventikkelit, maallikkojen johtamat pienet hartauskokoukset. Valtiovallan suhtautuminen oli kielteinen. Vuonna 1726 konventikkelit kiellettiin ns. konventikkeliplakaatilla, ja 1735 tätä täydennettiin uskontosäännöllä.
Uskontopakon rakoilu alkaa
Ensimmäinen liikahdus kohti uskonnonvapautta tapahtui 1741, jolloin ulkomaalaisille annettiin lupa harjoittaa muuta reformoitua uskontoa kuin evankelis-luterilaista Ruotsissa (Ruotsi-Suomessa).
Vuonna 1781 tämä ulkomaalaisten oikeus laajennettiin kaikkiin uskontoihin. Talouselämän tarpeista ulkomaalaisia haluttiin Ruotsiin. Muutosta ajoi voimakkaasti Kokkolan kirkkoherra Anders Chydenius, jonka laatiman uskonnonvapausmuistion esitys meni läpi pappissäädyn pääosan vastustuksesta huolimatta.
Venäjän valloitettua Suomen Ruotsilta 1809, keisari Aleksanteri I myönsi Suomelle autonomisen, itsehallinnollisen suuriruhtinaskunnan aseman. Ortodoksinen Venäjä salli luterilaisen kirkon valta-aseman jatkumisen ilmaisulla ”tahtoneet vahvistaa ja kiinittää Maasa olevan Christillisen Opin”.
Ortodoksien kohteluun tuli parannuksia 1812 samalla kun ns. Vanha Suomi liitettiin suuriruhtinaskuntaan eli raja siirtyi Kymijoelta Terijoelle. Heille tuli ymmärrettävästi täydet kansalaisoikeudet. Ortodoksikylien kohtelusta oli ollut mainintoja jo Pähkinäsaaren ja Stolbovan rauhansopimuksissa.
Kuitenkin uskontopakkoon tuli pieniä poreita vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen. Aleksanteri II:n aikana Suomi sai 1860-luvulla joukon suuria uudistuksia: kunnallisasetus 1865, kansakouluasetus 1866, kirkkolaki 1869. Konventikkeliplakaatti kumottiin 1869; hartaustilaisuuksia sai alkaa järjestää.
Vuosien 1865-1869 aikana syntyi kirkko, oma valtiosta erillinen organisaatio. Kehitys alkoi kunnallisasetuksella 1865, jolla maalliset ja kirkolliset asiat erotettiin toisistaan. Vastuu köyhäinhoidosta alkoi siirtyä kunnille.
Vuonna 1866 seurasi kansakouluasetus, jolla alkeiskoulutus piti siirtyä pois kirkollisilta viranomaisilta. Käytännössä siirtymä oli vähittäistä, sillä kansakouluja perustettiin hitaasti ja kirkon kiertokoulut säilyivät pitkään 1900-luvun puolelle. Vasta vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki toi kansakoulun kaikille.
Suuri muutos tapahtui, kun vuonna 1869 säädettiin uusi kirkkolaki. Sen mukaan kirkkolain muutosten valmistelu tuli nyt kirkon oman elimen, kirkolliskokouksen, tehtäväksi. Toisaalta uusi valtiopäiväjärjestys määräsi, että valtiopäivämiehen tuli olla kristitty, ja että muut kuin evankelis-luterilaiset eivät saaneet osallistua kirkkolain käsittelyyn.
Eriuskolaislaki
Vasta vuonna 1889 omat kansalaiset saivat kääntyä toiseen uskonsuuntaan, mutta vain johonkin protestanttiseen, mutta ei edes katolilaisuuteen, saati ei-kristityksi. Käytännössä vain metodistit ja baptistit rekisteröityivät. Evankelis-luterilaisesta kirkosta eroamiseen säädettiin 2 kuukauden harkinta-aika ja pakollinen puhuttelu.
Tätä vaatimatonta uudistusta edelsi pitkäaikainen vääntö. Vaikka jo vuoden 1869 kirkkolakiin kirjattiin oikeus erota kirkosta, käytännössä kirkosta eroaminen ei ollut mahdollista teknisistä syistä. Evankelis-luterilainen kirkko oli ainoa väestörekisterin pitäjä, eikä naimisiinkaan päässyt kuin papin edessä. Uskonnonvapautta loukkasi lisäksi valtion virkoihin vaadittu pakko käydä ehtoollisella ja mm. oikeudessa sallittiin ainoastaan uskonnollinen vala.
Pykälän muotoilu ei varsinaisesti rohkaissut siirtymään toiseen kirkkoyhdyskuntaan: kun pappi oli ensin yrittänyt opetuksella ja varoituksella ohjata ”harhaoppista”, todettiin että jos erohaluinen ”- – pysyy erehdyksessään ja haluaa vakaumuksensa nojalla erota tämän kirkon yhteydestä ja siirtyä toiseen kirkkoyhdyskuntaan, älköön kirkko häntä siitä estäkö.”
Uskonnonvapauden parantamista myös vastustettiin voimakkaasti. Vuoden 1882 valtiopäivillä eriuskolaislaki kaatui pappis- ja talonpoikaissäädyn vastustukseen. Sanottiin myös vuoden 1869 lain menneen liian pitkälle.
Samaan aikaan oli myös ryhmä vaikuttajia, jotka ajoivat maallista lainsäädäntöä, johon uskonnot eivät liittyisi. Jälkimmäiset ehdottivat esimerkiksi avioliittoa solmittavaksi maallisen viranomaisen edessä, ts. siviiliavioliittoa, ensimmäiset muillekin uskontokunnille vihkimisoikeutta.
Esimerkiksi kirjailija Minna Canth 1887 oli mukana perustamassa Suomen Uskonvapaus- ja Suvaitsevaisuusyhdistystä, joka ajoi muun muassa valtion ja kirkon erottamista toisistaan sekä vapautta eri uskontojen kannattajille. Yhdistys ei kuitenkaan saanut senaatilta toimilupaa.
Loppujen lopuksi säädettiin vaatimaton eriuskolaislaki 1889, ja perusratkaisuksi maallisemman lainsäädännön sijaan tuli uskontokuntien lisääminen. Säädös oli virallisesti ”Asetus niistä kristityistä uskontokunnista Suomenmaassa, jotka ovat muuta protestanttista uskonoppia kuin evankelis-lutherilaista”.
1900-luvun alun kuohunta
Kansalaismielipide alkoi muuttua jo 1800-luvun lopulla, kun uskonnollisesti sitoutumattomien kansalaisjärjestöjen toimintaa syntyi ja kehittyi. Luonnontieteellisen maailmankuvan ja oppi evoluutiosta alkoi levitä tietoisuuteen sekä myös vaihtoehdoksi Raamatun opeille ja uskonnolliselle maailmankatsomukselle.
Kirkon etuoikeutettu asema ja koulujen uskonnonopetus nousivat kriittisesti ja yllättävän voimakkaasti esille 1900-luvun alkuvuosina, kun ns. radikaali sivistyneistö ja marxilainen työväenliike nousivat. Äänessä olivat myös baptistit ja teosofit.
Sosialidemokraattisen Puolueen Forssan kokouksen 1903 ohjelma: ”Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista.”
Puolue sai laajan kannatuksen ensimmäisistä eduskuntavaaleista 1907 alkaen. Valtion ja kirkon ero ei toteutunut, toisin kuin Ranskassa, mutta nyt lähinnä uutena ryhmänä profiloituneet uskonnottomat vaativat valtiota säätämään lakeja jotka laajensivat uskonnonvapautta.
Sivistyneistön liikehdintää ilmensi myös sekularismia, humanismia ja liberalismia ajavan Prometheus-seuran toiminta Edvard Westermarckin johdolla. Ilmeni myös kansalaistottelemattomuutta. Jotkut elivät tahallisesti ”susipareina”, minkä vuoksi oikeus tuomitsi heidät avioliittoon. Myös lapsia jäi kastamatta ja pois kirkonkirjoista.
Tämän ongelman ratkaisuksi syntyi sittemmin siviilirekisteri, tosin vasta vuoden 1918 alusta. Muodollinen ehtoollispakko oli poistunut jo aiemmin. Vasta vuonna 1918 juutalaiset eli ”mooseksanuskoiset” saivat kansalaisoikeudet ja näin ei-kristitylle ryhmälle tuli ensimmäistä kertaa oikeus todistaa oikeudessa.
Vaikka kansalaismielipiteessä ja poliittisessa keskustelussa tapahtui suuria muutoksia, 1890-luvun ja 1900-luvun alun kirkkokriittinen liikehdintä ei juurikaan johtanut säädöstason uudistuksiin.
Vuosisadan alkuvuosien vaatimukset kirkon ja valtion täydellisestä erosta olivat aikaansa nähden rajuja. Toisaalta rajuja muutoksia Suomessakin tapahtui; kansanedustuslaitos muuttui lähes Euroopan vanhoillisimmista säätyvaltiopäivistä maailman nykyaikaisimpaan, jonka vaaleissa äänioikeus oli kaikilla naisilla ja miehillä varallisuuteen katsomatta.
Ranskassa vuonna 1905 kirkko ja valtio erotettiin, ja teoriassa sama olisi voinut tapahtua Suomessakin. Käytännössä historia ja kulttuuri olivat kuitenkin erilaisia esimerkiksi 1700-luvun valistuksen ajan aatehistorian vaikutuksen laajuudessa ja syvyydessä.
Uskontopakosta siirryttiin uskonnonvapauteen vasta vuoden 1923 alusta voimaan tulleen uskonnonvapauslain myötä. Sen synty olkoon oma tarinansa, samoin uskonnonvapauden jatkokehitys.
Jori Mäntysalo ja Esa Ylikoski
Lähteitä:
Kirjoitus perustuu Jori Mäntysalon artikkeliin Uskonnonvapauden historia Suomessa.