Uskonto luo näköisensä yhteiskunnan – tai toisinpäin

Kirkonkirja ja tietokone. Kuva: Mistral AI.

Luterilaisuuden vaikutus yhteiskunnassa on ollut suurelta osin hallinnollista; sekulaarissa yhteiskunnassa kirkkoon kuuluminen korreloi heikosti uskovien määrän kanssa.

YKI RÄIKKÄLÄAvaa artikkeli PDF-tiedostona

 

On sanottu, että Suomi on luterilaisuuden muovaama maa. Minua ovat jotkut uskovat luonnehtineet luterilaiseksi ateistiksi. Näinhän sen voi tietty nähdä. Eri asia on se, onko näkemys perusteltavissa. Olen syntynyt ja kasvanut yhteiskunnassa, jossa vallitseva uskonto on luterilaisuus. Mutta kuinka paljon luterilaisuus on minua muokannut? Voin huoletta todeta, ettei juurikaan. Yhteiskuntamme on ollut jo vuosikymmeniä sekulaari, eikä uskonto arjessa ole paljon vaikuttanut. Tapaluterilaisessa lapsuudenperheessäni uskonnolla ei arjessa sijaa ollut, vaikka äitini opettikin iltarukouksen. Mutta aikuisena olen ymmärtänyt sen olleen pelkkä traditio. Uskossa äitini ei koko 93-vuotisen elämänsä aikana ollut. Todennäköisesti ei isänikään.

Olen tyystin ateisti ilman mitään sen määrettä. En ole luterilainen ateisti. Vain uskonnoton ateisti. Minusta tuli uskonnoton ilmeisesti kotikasvatukseni sekä perimäni myötä. Isäni puoleisessa suvussa uskonto oli lähinnä traditiota. Äitini puoleinen suku oli ja on enimmäkseen uskonnotonta.

Vaikka koulussa oli tunnustuksellinen uskonnon opetus Raamatun luettamisineen, ruokailurukoilutukset, Herraa ylistävät jeesustelevat aamunavaukset ja joulu- sekä kevätkirkot, ei luterilaisuus mieltäni juuri muokannut. Ne ikään kuin kuuluivat asiaan, enkä niitä tuolloin kyseenalaistanut. Mutta uskoa, edes traditiota, niistä minuun ei tullut, kuten ei suureen osaan suomalaisista.

Tietty oma subjektiivinen kokemus ei ole luotettava mittari, eikä kokemus aina ole asiantuntijuutta. Mutta kuinka luterilainen Suomi sitten on? Itse ajattelen niin, että uskonnottomia ja ateisteja on Suomen väestöstä ollut aina varsin suuri osuus. Kirkkoon kuuluminen ei ole koskaan korreloinut uskovien määrän kanssa. Sata vuotta sitten kirkkoon kuuluivat lähes kaikki. Mutta läheskään kaikki eivät olleet sisimmässään uskovia. Tavallaan kaiketi luterilaisia sikäli, että kirkko ja luterilainen uskonto juhlapäivineen määrittelivät vuoden kierron. Milloin piti mennä kirkkoon, milloin ei töitä saanut tehdä ja aina piti papintodistukset saada milloin mihinkin viralliseen asiaan ja toimeen.

Arki on sekularisoitunut

Ruotsin vallan aikana kirkkoon kuuluminen oli pakollista. Vasta 1869 tämä pakko poistui, mutta käytännössä kaikki kuuluivat edelleen kirkkoon, ja tästä tuleekin yksi seikka, miksi uskovat mielellään pitävät Suomea luterilaisuuden muokkaamana, mikä jossain määrin paikkansa pitääkin. Nimittäin aikanaan ei muita väestökirjanpitäjiä ollut kuin kirkko. Kun Suomi ei vielä ollut itsenäinen valtio, eikä ollut julkishallinnollisesti koko maata kattavasti järjestäytynyt, kirkko toimi vähän kuin valtion haarakonttoriverkostona. Vielä pitkään itsenäistymisen jälkeenkin. Aikanaan kirkko hoiti opetustointakin. Kirkko oli mukana kansalaisten arjessa kehdosta hautaan. Tämä kirkon asema ja merkitys ihmisten arjessa on vasta viime vuosikymmeninä hiljalleen rapistunut. Arki on sekularisoitunut.

Vuodesta 1918 oli mahdollista siirtyä siviilirekisteriin. Aluksi se tarkoitti lapsia, jotka olivat jääneet kastamatta. Vielä vuonna 1920 rekisterissä oli vain 860 henkeä. Mutta siitä se alkoi ja nyt kansalaisista enää vain vähän yli 60 % kuuluu kirkkoon. Ja useimmat näistäkin tradition ja kirkossa tapahtuvien siirtymäriittien vuoksi. Kirkko ei enää elä uskonnosta, vaan käytännössä vain tradition ja tapaluterilaisuuden voimin.

Tiukan teokraattisissa maissa uskonto varsin paljon muovaa yhteiskuntaa, mutta luoko uskonto näköisensä yhteiskunnan silloin, kun on kyse modernista länsimaasta? Pikemminkin se menee toisin päin – yhteiskunta luo näköisensä uskonnon. Islamkin syntyi juutalaisuuden ja kristinuskon pohjalta omanlaiseensa yhteiskuntaan. Islamistisissa maissa yhteiskunta kyllä joutuu mukautumaan uskontoon ja mullahien määräysvaltaan.

USA:ssa äärikonservatiivinen kristillisyys nationalistisine sävyineen on ollut viime vuosina vahvassa kasvussa. Sen periaatteet alkavat olla kaukana perinteisestä kristillisestä eetoksesta. Se on alkanut muovata uskontoa, ellei ole sitä tehnyt jo kauan. USA:n evankelikaalisuus näyttää nykyisin olevan sikäläistä kristinuskoa muokkaava isänmaallispaatoksella silattu uskonnollinen ideologia. Yhdysvallat on kyllä merkillisen kaksijakoinen maa sikäli, että valtio ja kirkko ovat tiukasti erillään, mutta uskonto ja ”in God we trust” ovat joka puolella esillä, oli kyse sitten tavallisten ihmisten arjesta tai poliitikoista. Uskonto ei ole siellä yksityisasia. Yhdysvaltalainen demokratia on lähempänä teokratiaa kuin heti luulisikaan.

Uskontoja ei ole syntynyt ilman yhteisöjä ja yhteiskuntia, joten nämä ovat olleet ennen uskontoja. Uskonnot ovat syntyneet vasta, kun on ollut riittävä määrä yhteisön jäseniä. Erilaisia uskomuksia ihmisillä lienee ollut aina, mutta uskomusjärjestelmät ovat muodostuneet yhteisön hallinnan välineiksi. Joten yhteisö on ollut ensin ja siinä on muodostunut uskonto.

Suomessa uskovat ja kirkon edustajat mieluusti väittävät yhteiskuntamme muodostuneen kristinuskon mukaan, mutta kirkon on ollut sopeuduttava, vaikka vastentahtoisestikin, yhteiskunnan vääjäämättömään sekularisoitumiseen. Vastentahtoisuus näkyy nyt samaa sukupuolta olevien vihkimisasiassa. Kirkko voi toki pitäytyä omassa avioliittokäsityksessään, mutta silloin sen tulisi luopua omasta erityisasemastaan valtionkirkkona.

Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehdessä 4/2024.