Viljo-sedän kuolema kypsässä 90 vuoden iässä teki hautajaiset jälleen ajankohtaiseksi lähipiirissäni.
Hautaamiseen liittyvän tapakulttuurin sanotaan muuttuvan kaikkein hitaimmin. Tämä vaikuttaa luontevalta, koska haudattavat ovat useimmiten suvun vanhimpia ja elämänkaaren keskeiselle tapahtumalle halutaan antaa arvokkuutta nojaamalla perinteisiin.
Muodollisen uskonnottomuuden eli kirkkoon kuulumattomuuden ollessa tähän mennessä yleistynyt vasta keski-ikäisten keskuudessa, nykyisissä hautajaisissa vainaja on paljon useammin kirkon jäsen kuin omaiset. Tästä johtuen on varsin yleistä, että kirkkoon kuuluneelle vainajalle pidetään uskonnollisia hautajaisia, joihin osallistuu uskonnottomia omaisia.
Usein nousee esille pohdinta, miten suhtautua uskonnottomana kirkkohautajaisiin. Jäädäkö kokonaan pois? Osallistua, mutta hiljaa takarivistä laulamatta ja rukoilematta? Vai teeskennellä mukana toistaen rukouksia ja uskontunnustuksia joihin ei itse oikeasti usko?
Jokainen tietysti tekee omat ratkaisunsa, ja jokaisella on omanlaisensa taustakonteksti. Sukulaiset saattavat kiinnittää erityistä huomiota uskonnonharjoituksen ilmenemiseen, tai uskonnollisuuteen voi liittyä kipeitä tapahtumia, joiden takia kirkonmenojen elementit eivät tunnu mukavilta.
Omalta osaltani olen aina osallistunut hautajaisiin, usein arkunkantajana. Laulamista en muutenkaan koskaan harrasta, joten odottelen hiljaa että virsisäkeistöt loppuvat. Sama rukousten ja uskontunnustuksen suhteen.
Suomalaisessa yleisestikin tuppisuisessa tapakulttuurissa muut hautajaisvieraat tuskin mitenkään huomaavat eroa minun ja innokkaan uskovan välillä. Ja hyvä niin. Kunkin omasta näkövinkkelistä jollain tavalla merkitykselliselle ihmiselle – puoliso, vanhempi, isovanhempi, läheinen ystävä tai mistä syystä nyt kukanenkin on hautajaisiin tullut – jäähyväisten jättäminen ei ole se paikka, jossa kenellekään on mitään hyötyä ryhtyä puimaan uskontoasioita.
* * *
Omassa suvussani on tähän asti järjestetty vain kirkollisia hautajaisia, vallitseva katsomus kun on ollut tapaluterilaisuus. Näin on jatkossa yhä harvemmin, vanhemman väestön kirkkoon kuuluvuuden laskiessa ja varsinkin omaisten ollessa yhä useammin uskonnottomia.
Uskonnottomat hautajaiset ovat jo yleistymässä. Nykyaikana tunnustuksettoman hautapaikan hankintaan on paljon vaihtoehtoja, kun kirkonkin ylläpitämiltä hautausmailta löytyy lakisääteisesti tunnustukseton alue. Ongelmana on kuitenkin monilla paikkakunnilla edelleen saatto- tai muistotilaisuuden järjestämiseen soveltuvan tilan puute.
Hautausmaan lähellä ei välttämättä ole muuta soveltuvaa tilaa kuin kirkon oma kappeli. Osa seurakunnista pitää tiukasti kiinni siitä, että seurakunnan tilaa ei vuokrata muihin kuin kirkollisiin tilaisuuksiin. Vaikka tilan saisikin käyttöön, kappeleissa on usein hallitsevina sisustuselementteinä uskonnollisia symboleita. Vaikkei risti pakanaa poltakaan niin kuin Manaaja-elokuvissa kuvitellaan, luterilaisen sopii ajatella itseään mummonsa hautajaisiin Daavidin tähdin tai islamilaisin puolikuin koristeltuun tilaan – tuntuisiko kotoisalta?
* * *
Lopuksi. Läntisessä naapurimaassamme tunnutaan usein omaksuvan uusia tapoja aiemmin kuin meillä Suomessa. Näin myös hautajaistapojen osalta. Suomessakin tuhkaaminen on kyllä jo huomattavan yleistä, mutta hautajaiset pidetään tyypillisesti perinteisen arkun kanssa ja vainaja tuhkataan myöhemmin. Tuhkauurnan maahanlasku tai tuhkan sirottelu jäävät vain lähipiirin tapahtumaksi.
Jokin aika sitten enoni hautajaisissa pääsin todistamaan ruotsalaista tapaa, jossa vainaja on jo tuhkattu etukäteen. Tällöin saattoväki pääsee seuraamaan uurnan laskemista, mutta raskasta arkunkantamista ei tarvita.
Ruotsalaiset nimellisesti kirkolliset hautajaiset vaikuttivat muutenkin hyvin maallisilta suomalaiseen tapaan nähden. Virret ja raamatuntekstit jäivät paitsioon, sen sijaan pappi lauloi Sinatran My Wayn.
Ehkä tulevaisuutta täälläkin.
Timo Karjalainen
Kirjoitus on julkaisu Vapaa Ajattelijassa 1/2022.