Uskonnonvapauslaki 1923
Uskonnonvapauslaki säädettiin syksyllä 1922. Sen taustalla oli Suomen tasavaltalaisen hallitusmuodon (1919) keskeinen valmistelija K. J. Ståhlberg.
Uskontokuntien ulkopuolelle sai nyt siirtyä ja syntyä. Kirkosta eroamisen harkinta-ajaksi jäi yksi kuukausi.
Uskonnollisten yhdyskuntien perustamista ei enää rajattu kristillisen opin mukaisiin.
Vaikka hallitusmuoto takasi uskonnonvapauden, käytännössä tilanne yhteiskunnassa ei ollut hyvä. Kirkosta eronneita pidettiin monin paikoin epäilyttävinä eikä esimerkiksi mielellään otettu töihin.
Oppivelvollisuuden (1921) säätämisen yhteydessä uskonnonopetuksen vaihtoehdoksi kirkkoon kuulumattomille tuli ”uskonnon historia ja siveysoppi”. Siihen päästäkseen vanhempien tuli oma-aloitteisesti hakea vapautusta uskonnonopetuksesta. Syrjinnän pelossa aineen oppilasmäärät jäivät yleensä vähäisiksi tai opetusryhmää ei syntynyt. Uskonnottomat pitivät aineen sisältöä liian uskontopainotteisena.
Siviilirekisteriin kuuluvien yhdistykset vapaa-ajattelijain alkuna
1930-luvun alussa ja puolivälissä alkoi nousta siviilirekisteriin kuuluvien yhdistyksiä, ja 1937 perustettiin myös niiden valtakunnallinen liitto. Yhdistykset ja liitto vaativat oikeuksia ja palveluja. Ne olivat myös uskontokriittisiä, ja niitä leimattiin uskonnonvastaisiksi. Niitä myös lakkautettiin, minkä taustalla oli enemmän poliittisia kuin uskonnollisia syitä, sillä yhdistyksiä leimattiin kommunistisiksi. Liiton nimeksi muutettiin 1945 Vapaa-ajattelijain liitto.
Kirkon ja valtion vähittäistä erkaantumista
Kirkkohallitus, jolle tuli ennen valtioneuvostolle kuuluneita tehtäviä, perustettiin vuoden 1944 kirkkolailla. Se ja sitä seuraavakin vuoden 1964 kirkkolaki sisälsi silti edelleen määräyksen ”kirkon ylin hallitus koko maassa on valtakunnan hallituksen asia”. Tasavallan presidentti viime kädessä päätti piispoiksi valittavat.
Vuonna 1994 astui voimaan kirkkolaki, joka on pääosin voimassa edelleen. Suurin osa pykälistä siirtyi kirkon sisäiseen päätäntävaltaan, kirkkojärjestykseen. Maininta uskonopillisista tunnustuskirjoista jäi lakiin.
Vuonna 1994 kaikki kansanedustajat pääsivät päättämään kirkkolaista; aiemmin vain kirkkoon kuuluneilla oli ollut äänioikeus kirkkolakia käsiteltäessä.
Kasvatus ja koulutus
Vuoden 1973 päivähoitolaissa ei uskonnosta puhuttu mitään, mutta 1983 lakiin lisättiin päiväkodin tavoitteeksi ”tukea lapsen uskonnollista kasvatusta”. Käytännössä ei-kristillisten vanhempien oli oma-aloitteisesti huolehdittava siitä ”vapautuksen” saamisesta.
Evankelis-luterilaisilla seurakunnilla oli tiivistä yhteistyötä päiväkotien ja koulujen kanssa, myös uskonnon harjoituttamista: aamuhartauksia/päivänavauksia, ”pikkukirkkoja”, jumalanpalveluksia kirkoissa, hartaustilaisuuksia myös iltapäiväkerhoissa.
Vuonna 2017 päivähoitolaki uudistui varhaiskasvatuslaiksi, ja sen sisällössä uskontokasvatuksen sijaan tuli tavoitteeksi ymmärtää lapsen “uskonnollista ja katsomuksellista taustaa”. Muutoksia päiväkotien toimintaan eri kunnissa on tullut vaihtelevasti, mutta uutta linjausta pyritään kiertämään.
Peruskouluihin ja lukioon tuli vuonna 1985 uusi oppiaine, elämänkatsomustieto (ET), joka korvasi uskontojen historia ja siveysoppi -nimisen aineen. Sisältö oli uudistettu olennaisesti, minkä taustalla oli YK:n ihmisoikeuskomitealle tehty kantelu.
ET:n opetusta saivat ainoastaan ne kirkkoon ja uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomat oppilaat (vähintään kolme), joiden vanhemmat ilmoittivat, että oppilaat eivät osallistu enemmistön uskonnon opetukseen (UE), jota koululaitos siis tarjosi ensisijaisena katsomusaineena myös uskonnottomille.
Vasta vuonna 2003 elämänkatsomustiedon asema parani periaatteessa merkittävästi sikäli, että se on nyt periaatteessa ensisijainen katsomusaine uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomille, vaikka he saattavat osallistua myös uskonnonopetukseen. Käytännössä muutokseen tuli yhdeksän vuoden siirtymäaika, ja kouluviranomaisten sekä rehtorien taholta elämänkatsomustietoon suhtauduttiin paikoin kielteisesti ja suosittiin uskontoon osallistumista. Elämänkatsomustieto on yhä vajaakäytössä.
Vähittäisiä muutoksia 1990-luvulla
Korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus eivät enää lähetä edustajaa kirkolliskokoukseen (1996). Tuomiokapitulien menot on siirretty kirkon itsensä kustannettavaksi (1997). Piispanvaalin vahvistaminen jäänyt pois presidentin tehtävistä (2000).
Rukouspäiväjulistuksesta ei enää tehdä päätöstä valtioneuvoston yleisistunnossa, sitä ei julkaista säädöskokoelmassa, eikä sen antaminen kuulu tasavallan presidentin tehtäviin (2004). Eduskunnan niukka enemmistö äänesti tästä vastoin hallituksen esitystä (opetus- ja kirkkoministerinä Tanja Karpela).
Perusoikeusuudistus 1995/2000
Uskonnon ja omantunnon vapautta koskeva 11 § uudistui, selkeytyi ja laajeni merkittävästi. Nyt sanotaan selvästi myös uskonnottomuuden vapaus: ”Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.”. Vakaumuksen vapaus ilmaistiin positiivisena oikeutena: ”oikeus ilmaista vakaumus”.
Yhdenvertaisuus uskontojen ja vakaumusten suhteen vahvistui 6 §:ssä. ”Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan …uskonnon, vakaumuksen, … tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.”
Vuodesta 1923 voimassa ollut vanha uskonnonvapauslaki kumottiin kokonaan vuonna 2003, ja sen tilalle tuli 1.8.2003 voimaan uusi uskonnonvapauslaki (UVL). Isoja yksittäisiä muutoksia ei tapahtunut, mutta pieniä muutoksia tehtiin useita. Edelleen laki rajaa perustuslaillista uskonnonvapautta. Samalla muutoksia koululakeihin ynnä muihin.
Lapset
Vanhan UVL:n mukaan lapsi seurasi uskontokunnan osalta äitiään, elleivät vanhemmat kirjallisesti sopineet lapsen seuraavan isäänsä. Nyt UVL ei enää liitä vanhempien ja lasten uskonnollista asemaa toisiinsa. Kirkkoon kuuluvat vanhemmat voivat jättää lapsensa liittämättä kirkkoon ja kastamatta.
Lapsen kirkkoon liittämiseen jäi alle 1-vuotiaiden poikkeusmenettely: äiti voi yksinkin liittää vauvan johonkin uskontokuntaan, jos vauvaa ei vielä liitetty mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Yli 1-vuotiaiden lasten liittämiseen tai erottamiseen eli uskonnollisen aseman muuttamiseen vaaditaan molempien huoltajien suostumus.
Uskonnollisten yhdyskuntien omat säännöt rajoittavat käytännössä tätä, esimerkiksi evankelis-luterilaiseen kirkkoon voi alle 12-vuotias liittyä vain, jos ainakin toinen vanhemmista on itsekin kirkon jäsen.
Lain mukaan 12-vuotiaalta tarvittiin nyt suostumus uskonnollisen aseman muuttamiseen, kun aiemmin rajana oli 15 vuotta.
Jo 15-vuotias voi lain mukaan itse vaihtaa uskonnollista asemaa, mutta vain molempien huoltajien suostumuksella. Näin sekä 12–14-vuotiaiden että 15–17-vuotiaiden eroamiseen tai liittämiseen tarvitaan lapsen/nuoren itsestä sekä molempien vanhempien/huoltajien suostumusallekirjoitus. Muutosilmoitus tehdään edelleen kirjallisesti eli paperilla Digi- ja väestötietovirastoon (DVV).
Vasta 1.3.2017 tuli voimaan lakimuutos, jonka mukaan äiti ei voi enää yksin liittää vauvaa kirkkoon, vaan liittämiseen tarvitaan molempien huoltajien yhteinen päätös. Tämä tarkoittaa, että vielä lukuvuonna 2022–23 peruskoulun aloittaa lapsia, joilla uskonto on pakollisena ja ET kielletty äidin yksipuolisen päätöksen seurauksena. Ilman korjausta vielä vuonna 2035 voi joku lukiolainen pakolla opiskella uskontoa tämän takia.
Mikä ei muuttunut
Uskonnollinen yhdyskunta on edelleen oma, rekisteröidyistä yhdistyksistä erillinen yhteisömuoto. Jonkin verran uskonnolliset yhdyskunnat lähenivät yhdistyksiä, kun UVL sisältää laajan viittauksen, jonka mukaan ”soveltuvin osin” sovelletaan yhdistyslakia monessa asiassa.
Rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan perustaminen vaatii edelleen 20 perustajaa, kun yhdistykseen riittää kolme.
Ennalleen jäivät uskonnonvapautta sivuavat Rikoslain uskonrauhan rikkominen ja uskonnonharjoituksen estäminen -pykälät. ”Jumalanpilkan” rangaistuksena on sakko tai enintään kuusi kuukautta vankeutta. Jumala mainitaan ensimmäisen tekotavan kuvauksen alussa eduskunnan lisäyksenä rikoslakiesitykseen.
Kirkosta eroamisen säätely, katumuskuukauden poisto
Vanhan uskonnonvapauslain mukaan uskonnollisesta yhdyskunnasta eroaminen tapahtui henkilökohtaisesti joko maistraatissa tai kirkkoherranvirastossa tai sitä vastaavassa muun uskontokunnan virastossa. Eroamiseen liittyi kuukauden harkinta-aika, eli eroaminen tuli voimaan vasta kuukauden kuluttua eroilmoituksen tekemisestä.
Uuden UVL:n mukaan 1 kk harkinta-aika eli niin sanottu katumuskuukausi poistui ja uskonnollisesta yhdyskunnasta voi erota kirjeellä. Kirje lähetettiin mihin tahansa maistraattiin – tätä nykyä Digi- ja väestötietovirastoon (DVV) – tai seurakunnan kirkkoherranvirastoon (tai vastaavaan toimistoon). Edelleen on myös mahdollista erota henkilökohtaisesti.
Laki mahdollisti eroakirkosta-palvelun avaamisen. Kun vielä laki sähköisestä asioinnista saatiin käytäntöön reilu vuosi myöhemmin, siirtyi eroaminen sähköiseksi.
Katsomusaineen opetus
Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomien oppilaiden osalta oletusarvo muuttui niin, että elämänkatsomustiedon opetus on oletusarvo, josta huoltajat voivat pyytää siirtoa enemmistön uskonnon opetukseen. Tätä uskonnonopetuksen mahdollisuutta on paikoin tyrkytetty uskonnottomille, kun lapsia ilmoitetaan koulun ensimmäiselle luokalle.
Evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon jäsenten osalta lain termi ”tunnustuksellinen uskonnonopetus” muuttui muotoon ”oman uskonnon opetus”, mutta itse opetuksen sisältöä ei muutettu, mikä todettiin lain perusteluissa. Uskontoa saa kuitenkin opettaa myös sellainen, joka ei itse kuulu uskontokuntaan, jonka oppia opettaa.
Lakiin otettiin nyt suora viittaus siihen, että uskontoa opetetaan koulussa. Aiemmin tätä pidettiin niin itsestään selvänä, että laissa päinvastoin oli erillinen pykälä vapautuksen saamiseksi. Uskonnon opetus koulussa sinänsä on uskonnonvapaudesta riippumaton oikeus. Uskonnonvapaus toteutuu monissa maissa ilman, että koulussa on uskonnonopetusta.
Uskonnon harjoittamista koskevia pykäliä ei otettu peruskoulu- ja lukiolakeihin. Perustuslakivaliokunta poisti ne. Opetushallituksen ohjeesta jäi ensin pois vaihtoehtoisen ohjelman laatu, samankaltaisuusvaatimus on lisätty myöhemmin.
Hautaustoimi
Hautaustoimilain (2003) mukaan evankelis-luterilaisen valtionkirkon hautausmaat ovat yleisiä hautausmaita. Hautaustoimen maksujen on oltava samat kirkon jäsenille ja muille. Samalla lakiin kirjattiin valtion velvollisuus maksaa kirkolle korvaus hautaustoimesta, tosin viittaus jäi epämääräiseksi eikä siinä viitata mihinkään euromääriin. Muut hautausmaat on ohitettu valtionavustuksissa.
Kirkon yleisistä hautausmaista osa täytyy varata tunnustuksettomaksi alueeksi. Pyynnöstä vainajan on saatava hautapaikka tällaiselta alueelta. Tämä lain osa tuli voimaan vuoden 2007 alusta.
Samalla muun muassa tuhkan sirottelua rajoitettiin yhteen paikkaan. Osin syrjivänä pidetyn hautaustoimilain luvattu toimivuuden arviointi on tekemättä.
Vala ja vakuutus
UVL:n mukaan jokainen saa joko vannoa valan tai antaa vakuutuksen uskonnollisesta asemastaan riippumatta, kun sellaista lain mukaan vaaditaan. Lain tarkoittamia valoja olivat tässä vaiheessa esimerkiksi sotilasvala/sotilasvakuutus ja todistajan vala/vakuutus oikeudessa sekä ministerin vala/vakuutus.
Vakaumuksen vapauden kannalta uskonnollinen vala ei kuuluisi valtion tehtävissä kenenkään lausuttavaksi. On olemassa myös ei-uskonnollisia valoja, kuten lääkärin vala ja hoitajien vala, sekä tietenkin ei-uskonnollisia vakuutuksia, kuten eduskunnan puhemiehen ja tasavallan presidentin vakuutus.
Oikeuden todistajan vala poistettiin vuonna 2016 ja tuomarin vala vuonna 2017. Kaikki antavat katsomuksellisesti neutraalin vakuutuksen. Todistajan osalta lain perustelussa viitattiin yksityisyyden suojaa ja tuomarien osalta tehtävän maalliseen luonteeseen.
Tulevaisuus?
Kehityssuuntana voi olla valtiokirkollisen etuoikeusaseman osittainen/selvä purku ja/tai lisää oikeuksia kaikille uskonnollisille yhdyskunnille ja muillekin katsomuksellisille ryhmille. Näköpiirissä on ainakin evankelis-luterilaisesta kirkosta eroamisen jatkuminen, lapsikasteiden vähentyminen, yleinen maallistuminen (sekularisaatio) ja maahanmuuttajien mukana tulevien uskontojen laajempi vaikutus. Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomia yli 1,6 miljoonaa.
Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan 2010-luvulla on tapahtunut merkittävää evankelis-luterilaisen kirkon jäsenten katsomuksellista yksilöllistymistä ja erkaantumista uskontunnustusten opinkappaleista.
EU-jäsenyyden myötä Suomikin on osa monia eri uskontoja edustavaa unionia, jossa on myös uskonnottomuus selvemmin esillä säädöksissä. Myös Euroopan Neuvosto on todennut vuonna 2007 kirkon ja valtion eron olevan Euroopan yhteisiä arvoja (artikla 4).
Yksityisyyden suoja Euroopan ihmisoikeus-tuomioistuimen EIT:n uusissa ratkaisuissa:
yksilön oikeus olla tuomatta esiin omaa vakaumustaan
”valtio ei saa luoda sellaista tilannetta, jossa yksilöt ovat velvoitettuja joko välittömästi tai välillisesti tuomaan esille, etteivät he ole uskossa. Tämä on EIT:n mukaan sitäkin tärkeämpää, jos tällainen velvoite tapahtuu jonkin tärkeän julkisen tehtävän yhteydessä kuten tässä tapauksessa koulutus.”
Julkisen vallan neutraliteettiperiaate, tunnustuksettomuus (valtion ja kunnan), vrt. Ranskan Laïcité on nostettu esiin myös suomalaisessa keskustelussa.
Esa Ylikoski
Yhdenvertaisuuslaki 8 §
Syrjinnän kielto:
”Ketään ei saa syrjiä iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Syrjintä on kielletty riippumatta siitä, perustuuko se henkilöä itseään vai jotakuta toista koskevaan tosiseikkaan tai oletukseen.
Välittömän ja välillisen syrjinnän lisäksi tässä laissa tarkoitettua syrjintää on häirintä, kohtuullisten mukautusten epääminen sekä ohje tai käsky syrjiä.”
”Jumalanpilkan” rangaistavuus rikoslaissa
Rikoslaki 17. luku 10 § ”Uskonrauhan rikkominen
Joka
1) julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai
…
on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.”