Vapaa Ajattelija teki pienen kiertohaastattelun teemalla Uskonnonvapauslaki 100 vuotta, miten tästä eteenpäin? Saimme vastauksia erilaisilta yhteiskunnallisilta ajattelijoilta ja toimijoilta.

Ilkka Niiniluoto
akateemikko

Tasavaltainen hallitusmuoto 1919, oppivelvollisuuslaki 1921 ja uskonnonvapauslaki 1923 ovat jo sadan vuoden ajan toimineet Suomen demokraattisen oikeusvaltion kivijalkoina. Aikuiset kansalaiset saavat vapaasti valita, kuuluvatko he johonkin uskontokuntaan vai ovatko he uskontokuntiin kuulumattomia.

Vuonna 2003 toteutettu uskonnonvapauslain uudistus ei kuitenkaan vielä täysin toteuta sekulaarin valtion tavoitetta tai kansalaisten yhdenvertaisuutta katsomuksiin liittyvissä asioissa. Evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon erikoisasemaa osoittaa esimerkiksi se, että niihin kuuluvat oppilaat eivät saa peruskoulussa ja lukiossa valita elämänkatsomustietoa, vaikka toisin päin uskonnottomat oppilaat voivat osallistua uskonnonopetukseen.

Uskonnonvapauden toteutuminen vaatii siis lainsäädännön ja asenteiden tasolla jatkotyötä, mistä Suomen Humanistiliitto ry ja Vapaa-ajattelijain liitto ry ovat esittäneet varteenotettavia ehdotuksia.

Martta October
vaikuttamistyön johtaja, Ihmisoikeusliitto

Ihmisoikeusliitto julkaisi uskonnonvapauslakia viimeksi uudistettaessa eli yli 10 vuotta sitten selvityksen uskonnonopetuksen järjestämisestä Suomessa ihmisoikeuksien näkökulmasta.

Selvityksen mukaan uskonnon opetukseen liittyviin kysymyksiin ei ole edes puhtaasti ihmisoikeuksien näkökulmasta tarjolla yksiselitteisiä ratkaisuja esimerkiksi uskonnon asemaan tai opetussisältöihin liittyen, vaan ratkaisut edellyttävät väistämättä eri oikeuksien punnintaa ja laaja-alaista ymmärrystä monimuotoisesta Suomesta.

Silti evankelisluterilaisen kirkon erityisasemaa Suomessa on yhdenvertaisuussyistä perusteltua tarkastella edelleen kriittisesti. Esimerkiksi uskonnollisen valan käyttö erilaisissa julkisissa tehtävissä tai uskonnolliset sisällöt julkisissa tilaisuuksissa taikka osana perusopetuksen sisältöjä johtavat uskonnonvapauden toteutumisen kannalta haastaviin tilanteisiin.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaissut uskonnonvapauteen liittyen tapauksia, joissa se on katsonut, että vapaus tunnustaa tai olla tunnustamatta uskoa sisältää myös oikeuden olla joutumatta tilanteisiin, joissa henkilöä vaaditaan paljastamaan uskonsa tai joissa hänen on toimittava jollain sellaisella tavalla, josta voidaan tehdä päätelmiä hänen vakaumuksestaan (ns. negatiivinen uskonnonvapaus). Tähän liittyen suomalaiset laillisuusvalvojat ovat ottaneet kantaa, että esimerkiksi koulun päättäjäisjuhlan järjestäminen siten, että osa osallistujista joutuisi väliaikaisesti poistumaan esimerkiksi virren veisuun ajaksi, ei olisi ainakaan kaikissa olosuhteissa hyväksyttävä järjestely. Oikeus olla paljastamatta uskonnollista vakaumustaan on siten osa uskonnonvapautta.

Perus- ja ihmisoikeusjärjestelmän laaja tavoite ja tarkoitus suojella moninaisuutta ja edistää suvaitsevaisuutta kytkeytyy siten sekä uskonnonvapauden negatiiviseen että positiiviseen puoleen. Tätä tavoitetta ajatellen kunnioitus erilaisia uskontoja ja katsomuksia omaavia ihmisiä kohtaan on tärkeää. Samalla kaikessa opetuksessa ja koulun toiminnassa tulee aktiivisesti turvata se, ettei kukaan joudu harjoittamaan itselleen vierasta uskontoa.

Sen sijaan ihmisoikeuksien näkökulmasta säännös uskonrauhan rikkomisesta on selvästi vanhentunut ja tulisi sellaisenaan kumota. Yhden, lakitekstissä isolla kirjaimella mainitun Jumalan suojeleminen lailla pilkalta ei ole tätä päivää. Ihmisoikeudet eivät ylipäänsä suojaa uskontoja tai kirkkoja entiteetteinä vaan lähtökohtaisesti ihmisiä. Uskovaiset ihmiset toki tarvitsevat suojelua toisten pilkalta ja vihapuheelta, mutta siihen riittää olemassa oleva laki kansanryhmää vastaan kiihottamiselta.

Kiihottaminen kansanryhmää vastaan puolestaan perustuu YK:n ihmisoikeussopimuksiin ja on niiden kanssa sopusoinnussa. Kiihottamispykälä on myös tasapainossa sananvapauden kanssa. Siksi se riittäisi rikoslain tasolla suojaamaan yksilöitä heidän uskontoonsa tai vakaumukseensa kohdistuvalta pilkalta.

Alussa mainittu selvitys löytyy täältä: https://ihmisoikeusliitto.fi/wpcontent/uploads/2014/05/Uskonnonopetus_ja_ihmisoikeudet_IOL_2010.pdf)

Arno Kotro
opettaja, kolumnisti

Uskonnonvapaus Suomessa – onko kehittämisen tarvetta?

Kyllä, kehitettävää on. Näin opettajana toivon kovasti, että katsomuksellinen yhdenvertaisuus toteutuisi koulussa. Nythän uskontokuntiin kuulumaton voi osallistua joko elämänkatsomustiedon tai uskonnon opetukseen, mutta jos kuuluu kirkkoon, ei saa opiskella elämänkatsomustietoa. On hyvin erikoista, että yksi koulun hienoimmista oppiaineista on suurimmalta osalta oppilaista kielletty.

Toteutuuko yhdenvertaisuus uskonnosta tai vakaumuksesta riippumatta?

Ei toteudu, esimerkiksi juuri siitä syystä, että koulujen katsomusopetus on käytännössä sidottu oppilaiden kotitaustaan.

Mitä lainsäädännöllisiä uudistuksia tarvitaan uskonnonvapauden kehittämiseksi?

Elämänkatsomustieto pitäisi avata kaikkien ulottuville.

Tuleeko valtion ja evankelis-luterilaisen kirkon erityissuhde uudistaa?

Ihannetilanteessa mitään evankelisluterilaisen kirkon ja valtion erityissuhdetta ei olisi, vaan kaikki uskontokunnat olisivat samalla tavalla ja yhdenvertaisesti irti valtiosta.

Jukka Pietiläinen
toiminnanjohtaja, Vasemmistofoorumi

Mielestäni kirkon ja valtion erityissuhde olisi syytä purkaa, mikä mahdollistaisi erilaisten näkemysten nykyistä paremman tasavertaisuuden. Julkisten yhteisöjen (valtion lisäksi myös esim. yliopistot) ja uskontokuntien yhteydet tulisi purkaa niin että uskonto tai uskonnottomuus olisi kunkin henkilön yksityisasia.

Uskonnottomuuden lisääntyminen, uskonnon merkityksen väheneminen ja muiden kuin luterilaisen ja ortodoksisen uskonnollisuuden yleistyminen vie luonnostaan kehitystä siihen suuntaan että valtionkirkkojen erityisasema heikkenee käytännössä. Myös lainsäädännöllisesti erityissuhde tulisi purkaa.

Oman ongelmansa tässä erityissuhteen purkamisessa muodostavat kirkon verotusoikeus ja siihen liittyvät näillä verorahoilla rahoitetut tehtävät, esim. hautausmaat, sekä uskontojen opettaminen kouluissa (erikseen eri katsomuksille vai yhdessä), mutta ne olisi mahdollista käsitellä erikseen valtion ja kirkon suhteen katkaisemisesta riippumatta.

Atte Harjanne
varapuheenjohtaja, Vihreät rp

”Uskonnonvapaus Suomessa – onko kehittämisen tarvetta? Toteutuuko yhdenvertaisuus uskonnosta tai vakaumuksesta riippumatta?”

Vihreät on linjannut periaateohjelmassaan, että erilaisilla maailmankatsomuksellisilla yhteisöillä ja yhteisöihin kuulumattomilla tulee olla yhdenvertainen asema suhteessa valtioon. Tähän on vielä matkaa, eli kehittämisen tarpeita on.

”Mitä lainsäädännöllisiä uudistuksia tarvitaan uskonnonvapauden kehittämiseksi?”

Nostaisin tässä koulujen katsomusaineiden opetuksen ja opetussuunnitelman. Jokaisella pitäisi olla vapaus valita katsomusaineensa, ja vähintään jokin erikseen määritettävä osa vuosiviikkotunneista tulisi olla eri katsomusaineiden opetusryhmille yhteisiä kaikilla koulutusasteilla.Tuleeko valtion ja evankelis-luterilaisen kirkon erityissuhde uudistaa? Tätä suhdetta ja sen vaikutuksia on perusteltua arvioida jatkuvasti kriittisesti, samalla huomioiden perinteet ja institutionaalisen historian. Uskonnonvapauden edistämistä ei kannata tehdä kärjistävien konfliktien kautta tai shokkihoitona, vaan pragmaattisesti ja askel kerrallaan ongelmallisia rakenteita korjaten. Henkilökohtaisesti pidän kirkon erityisaseman purkamista perusteltuna tavoitteena.

”Miten kunnissa ja kansalaisyhteiskunnassa voisi edistää uskonnonvapautta?”

On tärkeä vaalia keskinäistä kunnioitusta ja rakentavaa dialogia samalla kun uskonnonvapauden kannalta ongelmallisia rakenteita ja käytänteitä korjataan.

Li Andersson
opetusministeri, Vasemmistoliiton puheenjohtaja

Keskustelu uskonnonvapaudesta ei ole Suomessa ollut helppoa. Valtionkirkko purettiin virallisesti vuonna 1870, mutta kirkon ja valtion suhdetta kuvaa esimerkiksi se, että eduskunnassa valtiopäivien avajaisten viralliseen ohjelmaan kuuluu yhä jumalanpalvelus, kun taas tunnustukseton ohjelma ei ole osa virallista ohjelmaa. Evankelis-luterilaisella ja ortodoksisella kirkolla on lainsäädännössä erityisasema ja niiden asioista säädetään eduskunnan hyväksymällä lailla. Rikoslakiin taas sisältyy yhä jumalanpilkkaa koskeva kriminalisointi, joka ei oikein puolusta paikkaansa modernissa ihmisoikeuksia kunnioittavassa rikoslaissa.

Jotkut konservatiivipoliitikot ovat esittäneet huolta siitä, että kristityt olisivat Suomessa ahdingossa tai kristittyjen perinteitä olisi joku ollut kieltämässä. Minun on hyvin vaikea tunnistaa tällaista Suomesta. Sen sijaan etenkin muiden uskontokuntien jäsenten yhdenvertaisessa kohtelussa ja negatiivisessa uskonnonvapaudessa eli uskonnottomien asemassa on tehtävää. Negatiivisen uskonnonvapauden kunnioittaminen ei ole pois keneltäkään muulta.

Suomalaisessa yhteiskunnassa esiintyy eri uskontokuntiin kuuluvien syrjintää ja käytäntöjä, jotka asettavat tiettyjä kulttuurisia tai uskonnollisia tapoja noudattavia perusteettomasti heikompaan asemaan. Myös suoranaiset viharikokset huolestuttavat. On myös selvää, että uskonnoilla ei voida oikeuttaa esimerkiksi ihmisoikeuksia loukkaavia käytäntöjä.

Opetusministerinä olen pohtinut uskonnonvapautta erityisesti koulujen näkökulmasta. Eduskunnan perustuslakivaliokunnassakin käyty keskustelu koulujen juhlien järjestämisestä kirkoissa ja yksittäisten ylimmän laillisuusvalvojan ratkaisujen kritisointi on ollut kummallista. Kouluilla, kunnilla ja Opetushallituksella on tärkeä vastuu uskonnonvapauden, yhdenvertaisuuden ja julkisen vallan neutraalisuuden huomioimisessa ja siinä, että kaikkien oppilaiden uskonnon ja omantunnon vapaus tulee yhdenvertaisesti turvatuksi. Negatiivinen uskonnonvapaus, siis vapaus uskonnosta, on tärkeä varsinkin uskonnottomien lasten ja perheiden itsemääräämisoikeuden kannalta.

Myös katsomusaineiden tulevaisuus on uskonnonvapauden kannalta keskeinen kysymys. Opetus- ja kulttuuriministeriö teetti aiemmin selvityksen aiheesta. Selvityksen pohjalta ollaan nyt aloittamassa laajapohjaisessa valmistelussa katsomusaineiden uudistustyö. On tärkeää, että tässä työssä kuullaan laajasti alan asiantuntijoita. Pidän itse tavoiteltavana, että katsomusaineita voitaisiin jatkossa uudistaa valinnaisuuden lisäämisen suuntaan. Näin esimerkiksi elämänkatsomustiedon voisi tulevaisuudessa valita opiskeltavakseen jokainen uskontokuntaan katsomatta.

Matti Repo
Tampereen hiippakunnan piispa

Uskonnonvapauslain 100-vuotista taivalta on syytä juhlia. Ensimmäisen uskonnonvapauslain voimaantulo 1923 oli huomattava edistysaskel. Se mahdollisti muiden kuin luterilaisen ja ortodoksisen kirkon sekä ylipäätään muiden kuin kristillisten uskonnollisten yhdyskuntien vapaan perustamisen Suomessa. Sen ensimmäinen pykälä kuului ”Uskontoa saa Suomessa julkisesti ja yksityisesti harjoittaa, mikäli lakia tai hyviä tapoja ei loukata.” Lähtökohta oli siis positiivinen uskonnonvapaus. Yleisessä keskustelussa laki kuitenkin muistetaan usein siitä, että se takasi myös vapauden olla kuulumatta mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan eli negatiivisen uskonnonvapauden. Uskonnonvapaus merkitsee aina molempia puolia: niin vapautta harjoittaa uskontoa kuin olla sitä harjoittamatta.

Itsenäisen Suomen ensimmäinen perustuslaki v. 1919 takasi jo yhtäläiset oikeudet kansalaisille riippumatta siitä, kuuluuko mihinkään uskontokuntaan (§ 9). Nykyisen, v. 2000 voimaan tulleen perustuslain § 11 on laajempi ja takaa uskonnon ja omantunnon vapauden, johon sisältyy ”oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan”. Tärkeä on sen säädös, jonka mukaan ”kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.”

Nähdäkseni uskonnonvapaus toteutuu Suomessa hyvin, mitä tulee uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumiseen tai kuulumattomuuteen, yhtä hyvin kuin uskonnon tunnustamiseen tai vakaumuksen ilmaisemiseen. Ei ole kuitenkaan aivan selvää, miten sovitetaan yhteen uskonto kulttuuria läpäisevänä ja lähes kaikkialla läsnä olevana voimana sekä vakaumuksen vapauteen kuuluva oikeus olla osallistumatta sen harjoittamiseen.

Nykyisessä vuoden 2003 uskonnonvapauslaissa ”uskonnon harjoittaminen” liittyy toimintaan, jota yksilö tai yhteisö harjoittaa aktiivisesti. Perustuslaissa käsite ”osallistuminen” uskonnon harjoittamiseen sitä vastoin ei ole aivan tarkkarajainen. Se on antanut aihetta erilaisiin tulkintoihin. Joitakin vuosia sitten nousi keskusteluun, onko soveliasta pitää koulun juhlaa kirkkotilassa, vaikka juhlan ohjelmassa ei olisi järjestettyä uskonnon harjoittamista (esimerkiksi papin puhetta, raamatunlukua tai rukousta). Eduskunnan apulaisoikeusasiamies käytti moittivassa päätöksessään perustelua, jonka mukaan kirkkotila sinänsä ”välittää uskonnollisia sisältöjä”. Tilan nähtiin jollain tavoin ohjaavan uskonnon harjoittamiseen, koska se on siihen käyttöön vihitty.

Voidaan kuitenkin kysyä, onko mahdollista ”osallistua uskonnon harjoittamiseen”, jos yhteisö tai yksilö eivät sitä itse tietoisesti ja aktiivisesti tee. Voiko uskontoa harjoittaa huomaamattaan, tai ”osallistua” sellaiseen pelkästään havaitessaan sitä? Euroopassa lienee ilmeistä, että kirkonkellojen ääni tunnistetaan ja yhdistetään kristinuskon harjoittamiseen, mutta onko kellonsoiton kuuleminen altistumista uskonnolle tai jopa sen harjoittamista? Jos kristittynä turistina turkkilaisessa hotellissa herään aamulla lähikorttelin moskeijasta kuuluvaan rukouskutsuun, onko tahaton heräämiseni kristillisen vakaumukseni vastaista osallistumista uskonnonharjoitukseen; onhan kutsun arabiankielisten sanojen sisältönä ”rukous on parempi kuin uni”?

Sanojeni tarkoitus ei ole viisastella, vaan viitata siihen, että uskonto on olennainen osa vallitsevaa kulttuuria. Myös sekularisoituneissa yhteiskunnissa on lähes mahdotonta välttää uskonnon kohtaamista arkipäivässä. Suomessa evankelis-luterilaisella kirkolla on vahva yhteiskunnallinen asema, joka ei riipu yksinomaan siitä, että kirkkoon kuuluu enemmistö suomalaisista. On odotettavissa, että myös tilanteessa, jossa kirkkoon kuuluisi enää alle puolet kansasta, sillä olisi oikeutetusti erityisasema maassa toimivien uskontokuntien ja vakaumuksellisten yhteisöjen joukossa. Tämä johtuu sen satojen vuosien kulttuurisesta vaikutuksesta.

Suomessa toteutuu yhdenvertaisuus uskonnosta tai vakaumuksesta riippumatta hyvin siinä määrin, kun otetaan huomioon, ettei kristinusko ole Suomessa vallitsevasta kulttuurista erillinen ja siihen nähden ikään kuin vieras ainesosa. Sen kaikenkattavuus antaa sille joka tapauksessa jonkinlaisen aseman, joka on syytä ottaa huomioon niin lainsäädännössä kuin koulujen opetuksessa.

Tässä asiassa ei ole merkitystä sillä, miten kirkon jäsenmäärä kehittyy tai miten aktiivisesti seurakuntien jäsenet osallistuvat toimintaan, ei edes sillä, mitä he kysyttäessä sanoisivat henkilökohtaisesti uskovansa. Luterilaisen kirkon asema yhteiskunnassa liittyy sen kulttuuria läpäisevään voimaan sekä sitä ylläpitävään tehtävään. Kristinusko jatkaa kulttuurista ”taustasäteilyään” myös niissä maissa, joissa aiemmin enemmistönä vallinnut kirkko on muuttunut jäsenistöltään ja osallistujiltaan vähemmistöksi.

Suomessa vähemmistöuskontojen asemaa voisi valtio vahvistaa niin lainsäädännöllisesti kuin taloudellisesti. Kunnissa ja kansalaisyhteiskunnassa tarvitaan suurempaa avoimuutta uskonnoille ja niiden näkyvyydelle. Myös niiden yhteistyötä on syytä kehittää. Äskettäin YK:n päivänä 24.10.2022 Suomen suurimmissa kaupungeissa järjestettiin uskontojen yhteinen rauhankävely, joka sai myönteisen vastaanoton. Ehkä sellaiseen olisi hyvin voinut osallistua myös uskonnottoman vakaumuksen pohjalta?