Kävin joskus viime vuosituhannella transsendenttisen meditaation eli TM:n kurssin. Initiaatiotilaisuuteen Keravan Kestihovin hotellihuoneessa ei pitänyt liittyä mitään uskonnollista. Pieni epäilys kuitenkin heräsi, kun opettaja kääntyi minuun selin ja alkoi hymistä jotain sanskritin kielellä hinduhörhöltä näyttävän Maharishi Mahesh Yogin kuvan edessä. Hyminän lomassa hän kasteli pururadan metsiköstä matkalla poimimiani kieloja vesiastiassa ja roiskutti olkansa yli pisaroita päälleni. Lopuksi hän kääntyi ympäri ja kuiskasi korvaani salaisen mantrani.

Jäin koukkuun heti. Meditoin kaksikymmentä minuuttia kaksi kertaa päivässä noin vuoden ajan. Lopetin, kun luulin saaneeni selvänäkemisen kyvyn. Istuin junassa ja kuulin kahden pojan keskustelun. ”Arvaa, miten pitkälle onnistuin eilen napsauttamaan sormillani pullonkorkin?” poika kysyi. Kahdeksaantoista metriin, ajattelin. ”No?” pojan kaveri ynähti. Vastaus kuului: ”Kahdeksaantoista metriin.” Aloin tietää ennalta muitakin numeroita, esimerkiksi pakkaslukuja säätiedotuksissa. En enää uskaltanut kävellä hautausmaalla, sillä pelkäsin, että seuraavassa kivessä lukee minun kuolinpäiväni ja -kuukauteni.

Jälkeenpäin ymmärsin, että olin mielessäni alkanut arvailla numeroita kaikenlaisissa yhteyksissä pitkin päivää ja että arvasin lähes aina väärin. Tietysti muistin vain osumat, ja pian luulinkin olevani vähintään uusi Aino Kassinen.

Välillä menin meditoidessani niin syvälle ajatuksettomaan tilaan, että haltioiduin. Erään session jälkeen kävelin kadulla ja katsoin vastaantulevia myötämielisesti. Näin heidän kärsimyksensä ja minun teki mieli huutaa: ”Ei hätää, minulla on parannuskeino kaikkeen!”

Ymmärrän siis uskovaisia, joilla on valtava tarve levittää sanaa ja käännyttää ihmisiä Herran puoleen. Annan heille usein mahdollisuuden. Annoin esimerkiksi eräälle tuntemattomalla naiselle WhatsAppíssa luvan lähettää minulle Kalevi Lehtisen kirjan Löytöretkellä ja jopa luin siitä kohdat, jotka nainen oli merkannut. Kun hän kysyi, mitä pidin kirjasta, vastasin rehellisesti:

”On mielenkiintoinen ajatus, että Jeesus on jo elämässäni, vaikka en sitä huomaa. Ongelma on, että tämä ajatus ei konkretisoidu mitenkään, koska en Jeesuksen läsnäoloa mitenkään tiedosta. Enkä siten pysty asiaan edelleenkään uskomaan.”

Nainen ei antanut periksi: ”Tehdäänkö niin, Risto, että rukoilen joka päivä seuraavan kahden viikon ajan sitä, että Jeesus tulee sinulle osoittamaan itsensä. Ole sinä kuulolla, niin ei mene ohi. Näin tulee tapahtumaan. Ilmoittele sitten, kuinka hän sinulle ilmestyi, jos tahdot.”

Hän itse oli aikoinaan sanonut Jumalalle, että jos tämä ei ilmoita itsestään, hän ei vaivaa asialla päätään enää koskaan. Muutaman viikon kuluttua tapahtuma johti toiseen ja Jumala vihdoin ilmestyi. ”Oli helpotus tietää, että kuoleman jälkeen on elämää ja minullakin on merkitystä kaiken Luojalle!”

Suostuin ehdotukseen ja jäin odottamaan. Yritin pysyä kuulolla, ettei Jeesuksen tuleminen mene ohi. Nauratti, kun ajattelin, että Jeesus saapuisi niin hissukseen, etten häntä huomaisi. Näin myös uhkakuvan: kun odottaa Jeesukselta merkkiä, sellaisen helposti tulkitsee saaneensa vaikkapa kivestä kengässä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ennen kuin kaksi päivää ennen määräajan umpeutumista. Televisio pauhasi kotona taustalla, sieltä tuli jumalanpalvelus, kuului tuttu laulu. Nytkö Jeesus viestittää, ajattelin. Ryntäsin olohuoneeseen. Tallensin ohjelman, sillä en ollut oikealla katselutuulella: minun piti keskittyä illan stand up -keikkaan parinvaihtobileissä Himoksella.

Katsoin tallenteen äsken. Se ei ollut jumalanpalvelus, vaan Yle TV1:n ohjelma Nojatuolikirkko, joka oli kuvattu helatorstaina Oulunkylän vanhassa kirkossa Helsingissä. Siinä keskusteltiin kärsimyksestä. Välillä bändi esitti biisejä, lopussa rukoiltiin ja tunnustettiin uskoa. Mikään juttu ei kolahtanut minuun, ei osoittautunut taivaalliseksi merkiksi, vaikka tuijotin ruutua tuntosarvet yliviritettyinä. Mainitsemani tuttu laulu kuultiin ohjelman lopussa, kun bändi esitti Jukka Leppilammen Vuorilaulun, jonka kertosäkeessä hoilataan neljä kertaa hallelujaa ja kerran amen ja sitten toistetaan sama. Mutta eipä kolahtanut sekään.

Kuuntelin Leppilampea ja Outi Terhoa joskus nuorena, etten sanoisi ironisesti, enkä voinut aavistaa, että vielä vuosikymmeniä myöhemmin Jeesus kiukuttelisi muinaisesta asenteestani. Vai johtuiko tyypin oharit siitä, että TM on kuulemma saatanasta? Vai eikö mitään Jeesusta ole, tule, eikä tilata?