NUORENA elin pari vuotta vaihetta, jolloin yritin uskoa täysillä Jumalaan ja elää kuin harras uskovainen. Nyt, kun luen päiväkirjojani noilta ajoilta, huomaan miten vaikeaa minulla silloin oli. Koskaan en tuntenut olevani tarpeeksi uskossa, tarpeeksi hyvä ihminen. Aina vaivasi syntinen olo ja huono omatunto, ja olutkin maistui liikaa.

Esimerkiksi maaliskuun 17. päivä vuonna 1995 katsoin aamulla televisiosta jälkilähetyksenä, kuinka Suomi voitti MM-kultaa Thunder Bayn joukkuemäessä Kanadassa. Sen jälkeen tilasin taksin ja ajoin Seutulan lentokentälle. Koneen lähtökiihdytyksen aikana päähäni iski ajatus: kohta mennään yli pisteen, jonka jälkeen nousua ei enää voi peruuttaa – jos jokin menee pieleen, me kuolemme kaikki.

”Herra Jeesus Kristus Jumalan poika – armahda minua!” Tätä hoin päässäni koko lennon ajan. Kävin samoihin aikoihin kaksivuotista Sanasta elämä -raamattukurssia, jossa eräs biologian opettaja oli kertonut tuttavansa saaneen kyseistä lausetta toistamalla kielilläpuhumisen taidon kuukaudesssa.

Laskeuduimme Rissalan kentälle Kuopioon alle tunnissa. Seurasin Palopäällystöliiton opintopäiviä, jotka eivät kiinnostaneet pätkääkään. En ymmärtänyt, miksi Palontorjuntalehden päätoimittaja oli minut Palo-opistolle päättänyt jutuntekoon lennättää. Kun ohjelma loppui kolmelta, otin bussin keskustaan. Torin reunalta etsin kapakan, jossa näkyy televisio. Istuin pöydän ääressä, join olutta, katsoin miesten viestihiihtoa. Suomi tuli toiseksi, minä humalaan.

Tapasin savolaisen ystäväni Nallen Kuopion torilla kuudelta. Istuimme kuppiloissa, puhuimme potaskaa. Nallen siskonmies Matti liittyi seuraan. Otimme taksin kylpylähotelli Rauhalahteen, jossa minulla oli varattuna huone. Suunnistimme suoraan baariin, jossa seuraamme tunkeutui tuntematon kolmekymppinen, kalju mies. Hän oli silminnähden järkyttynyt. Hän kertoi, ettei ole koskaan uskonut mihinkään yliluonnolliseen, mutta eilen, kun hän oli pelannut kaverinsa kanssa spiritismiä, lasi oli liikkunut voipaperilla vimmatusti ja vastannut heidän esittämiinsä kysymyksiin. Pelottamaan heitä oli ruvennut siinä vaiheessa, kun pippuripurkit alkoivat putoilla maustehyllystä lattialle.

Ehdotin, että siirrymme huoneeseeni suorittamaan jatkotutkimuksia. Näin tapahtui. Klanipää piirsi tohkeissaan A4-paperille ympyröitä ja kirjoitti niihin kirjaimia. Nalle sytytti ravintolasta mukaan sieppaamansa kynttilänpätkän tuleen. Matti asetti juomalasin ylösalaisin keskelle paperia. Jokainen laittoi etusormensa kevyesti lasin päälle.

”Kuuleeko henki?” klanipää kysyi vakavana. Siinä me istuimme sormet ristissä pitkän tovin, mutta lasi ei liikkunut kuin lopulta pari senttiä. Aloin pelleillä. Huusin: ”Eikö sinulla, herra piru, ole rohkeutta saapua paikalle – vai missä helvetissä luuraat!” Klanipää ja Nalle pyysivät vakavissaan, etten pilkkaisi henkeä. Matti nauroi. Minä en enää uskonut koko pelleilyyn. Olin varma, että jos lasi liikkuu, se johtuu alitajuntamme aiheuttamista tiedostamattomista sormenliikkeistä. Taisimme olla liian humalassa tuottamaan mitään sellaisia.

Seuraavana aamuna puhelinherätys räjähti tajuntaan kello 07.30. Olo oli kamala. Opintopäivillä taistelin, jotta pysyisin hereillä. En onnistunut. Nukuin pää käden varassa papereitani mukamas tutkien. Virkapukuinen Palo-opiston opettaja tuijotti minua hitaasti luennon jälkeen ja koko loppupäivän ajan. Nalle tuli hakemaan kolmelta. Autossa hän muisteli ja katui spiritismin peluutamme. Morkkis iski myös omaan sieluuni kuin miljoona volttia.

Sisäistin syvästi, miten kamalan teon olin mennyt tekemään. Jos kerran uskon Jumalaan, täytyy minun uskoa myös itse piruun, ajattelin. Koska saatana on totta, mitä Jumala mahtaa ajatella juuri nyt meikäläisestä, joka kutsui paholaista innoissaan eilen? Ei perkele!

Mieleni teki rukoilla, mutta en uskaltanut, kehdannut. Minulla ei ollut mielestäni oikeutta siihen. Spiritismipelleily on pahinta, mitä olen tehnyt hengellisellä urallani koko elämäni aikana, kirjoitin päiväkirjaani.

Matkalla lentokentälle Nalle kertoi, että ei uskalla eilisten puuhastelujemme jälkeen lähteä ajamaan takaisin kotiinsa Sulkavalle, ettei vaan sattuisi onnettomuutta. ”Älä viitsi, minulla on sentään lentomatka edessäni”, kuittasin.

Viiden päivän päästä Nalle soitti ja sanoi, että piru valitsi väärän koneen. ”Rissalan lentokentällä on tippunut Mig-hävittäjä. Lentäjä pelastui heittoistuimella.”

Nyt, kun uskonnottomana luen vanhoja päiväkirjojani, minun harmittaa, että käytin muinoin todella paljon energiaa ja ajatuksia Jumalaan uskomiseen, siis silkkaan hölynpölyyn ja taikauskoon. Uskonto ei tuonut elämääni mitään hyvää, vain pelkkää pelkoa sekä itkua ja hammasten kiristystä. Miksi kukaan haluaa valita sellaisen elämän itselleen, kun tarjolla on myös vastikkeeton mahdollisuus ajatella ihan vapaasti?