Galvaanista räkää ja muuta hienoa

Edellisessä Vapaa Ajattelijassa oli Esa Ylikosken artikkeli Hannu Salaman jumalanpilkkatuomiosta, jonka hän sai kirjastaan Juhannustanssit. Tässä lehdessä Yki Räikkälä kirjoittaa Harro Koskisesta, joka sai jumalanpilkkatuomion maalauksestaan Sikamessias. Räikkälä myös muistelee, kuinka Jörn Donner, Irwin, Pentti Saarikoski, Veikko Ennala ja muut myös tekivät juttuja, joiden ”ilmeinen päätarkoitus oli näytösluontoisesti panna jalalla koreasti uskontojen ja sovinnaisuuksien päällä”.

Oma protestini aikanaan oli Huonon kirjallisuuden seuran perustaminen. Se herätti valtavasti huomiota. Kolmena vuotena vuosituhannen vaihteessa järjestimme kilpailun, jossa etsimme Suomen surkeinta tekstiä. Tuomareiksi saimme Anja Snellmanin, Jörn Donnerin ja Paavo Väyrysen. Kaiken kruunasi huonoimmista teksteistä koottu ”antilogia” Mallusjokelainen sielunmaisema ja muuta paskaa (Like, 2000). Yllättäen kirja nousi Mitä Suomi lukee -listan kymmenenneksi helmikuussa 2001.

Mieleenjäävin tempauksemme oli Mukkulan kansainväliseen kirjailijakokoukseen osallistuminen kesäkuussa 1999 – kuokkavieraina. Minä ja Jermu Koskinen joimme kartanon nurmikolla Vinettoa ja suunnittelimme tekevämme saman kuin Saarikoski 1966: kiipeävämme kartanon katolle ja heiluvamme siellä alastomina. Vasta vuosia myöhemmin minulle selvisi, että Saarikoskella oli ollut katolla vaatteet päällään. Kirjailijakokouksen varhaisina vuosina viina virtasi runsaasti ja kirjailijat uivat usein Vesijärvessä kelteisillään. Saarikosken episodi on siksi sekoittunut muihin Mukkulan alastomuusskandaaleihin.

Toisen pullon tyhjennyttyä keksimme hipsiä kartanon ovesta sisään. Päädyimme istumaan ulkolaisten kirjailijoiden pöytään, jossa puhuimme puuta heinää kuvitteellisesta tuotannostamme. Kohta jo astuimme muiden mukana bussiin, joka kuljetti kirjailijoita kaupungin vastaanotolle Lahden kirjastoon. Paikan päällä nautimme tarjoiluista ja päätimme, että vatsa täynnä on hyvä toteuttaa suunnitelma B.

Parin päivän kuluttua Etelä-Suomen Sanomissa selostettiin kirjailijakokouksen avajaispaneelia. Finlandia-palkittu kirjailija Pentti Holappa totesi puheenvuorossaan etsivänsä kirjallisuuden sisäisiä rajoja, ei niinkään sen ulkoisia. Jälkimmäisestä, vapaudesta tehdä vaarattomia hullutuksia saatiin Holapan mukaan esimerkki sunnuntai-iltana kirjastossa.

”Siellä Huonon kirjallisuuden seuran nokkamiehet heittivät itsensä ilkosilleen ja huutelivat toisesta kerroksesta lähinnä v-alkuista sanaa juhlayleisön kuultavaksi. Ulkomaalaiset kirjailijat eivät tietenkään ymmärtäneet voimasanojen sisältöä, joten jotkut luulivat, että kyseessä oli suunniteltu juttu ja osoittivat suosiota.”

Vastasin ESS:n yleisönosastolla Holapalle: ”Alastomuuden tarkoitus ei ollut loukata ketään, vaan tuoda esiin Huonon kirjallisuuden seuran ajamat kaunokirjallisuuteen liittyvät tavoitteet: rehellisyys ja kikkailemattomuus, tekstin alastomuus.” Puolustin v-alkuisia sanoja sillä, että ne kuuluivat taideteosten luonteeseen, ja käyttämäämme suomen kieltä sillä, että ulkolaiset kirjailijat pääsevät kuulemaan, miltä huono kirjallisuus kuulostaa sen kotikielellä, suomeksi.

Selitykseni oli tietysti silkkaa potaskaa. Tarkoitus oli ainoastaan saada palstatilaa ja lisää huomiota. Minkäänlaista agendaa ei seuralla oikeasti ollut. Totuus on, että seuran idea oli pelkkä vitsi, joka lipsahti liian pitkälle. Ahdistuin, kun moni kirjailija ja toimittaja tuli eri yhteyksissä kehumaan outoja sivistyssanoja käyttäen, että olen lähes nero. ”Huono kirjallisuus on galvaanista räkää”, kirjoitti Anja Snellmankin Mallusjokelaisen alkupuheessa. Vieläkään en tiedä, mitä helvettiä hän tarkoitti.

￭