Mitä magia on? Arkipäiväinen itsestään selvä käsite, mutta kun miettii, mitä sillä tarkoitetaan, ei se enää olekaan niin yksinkertaista. Meille on tuttu arkinen ilmaisu koputtaa puuta tai naurahdamme, kun musta kissa juoksee tien poikki, että se on huono enne, eikä meidän myöskään sovi kävellä tikapuiden alitse.

Kotikaupungissani on leipomo nimeltään Taikataikina. Jokin asia voi olla taianomainen tai muusikko voi soittaa kuin noiduttuna. Magiaa tarkoittavat sanat ovat arjessa läsnä niitä sen kummemmin miettimättä. Monille magia on edelleen totta.

Kristinuskon arki on sekin silkkaa magiaa yliluonnollisine olentoineen ja voimineen. Mutta kristillisessä ajattelussa uskonto merkitsee todellista kristinuskoa, kun magia taas on vaarallista demonien kutsumista. Uskovalle magia on täyttä totta.

Magiaa ennen ja nyt -antologia on kolmentoista kirjoituksen kooste magian historiasta ja nykyisyydestä. Kirjoittajat edustavat uskontotiedettä, folkloristiikkaa, uskonto- ja aatehistorian, taiteen sekä kulttuurihistorian tutkimusta. Antologian lähtökohtana oli vuonna 2021 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran järjestämä seminaari, jossa magiaa käsiteltiin poikkitieteellisesti.

Magiaa on käsitelty suhteessa uskontoon. Magian katsotaan olevan yksityinen, salainen ja mystinen rituaali. Magia ei muodosta kirkkoa, vaan maagikoilla on asiakkaita. Tosin kirkollakin on maksavat asiakkaat. Kirkon näkemyksen mukaan magiaa harjoittavat ”toiset”, epäsosiaaliset yksilöt. Kirkko on aina pyrkinyt toiseuttamaan magian. Se lieneekin ikävä kilpailija. Itse asiassa mihin uskontoa ja kirkkoa tarvittaisikaan ilman maagillista uskomusta persoonalliseen pahaan?

Keskiajalla kirkkoihin maalattiinkin magiaa edustavia moraliteettikuvia, yleensä kirkon eteiseen tai asehuoneeseen. Ne eivät pohjautuneet Raamatun teksteihin, vaan ne poimittiin mm. Exemplumeista, opettavaisista moraalisista tarinoista. Että näin käy, jos et ole kuuliainen Herran palvelija. Hyvät esimerkit näistä löytyvät Lohjan, Kalannin, Espoon ja Hattulan Pyhän Ristin kirkoista. Niiden magiaa esittävissä kuvissa esiintyi paholaishahmoja sarvekkaina, hännäkkäinä ja eläinjalkaisina. Tarkoitus oli osoittaa, että paholaisesta puuttui harmonia. Mielenkiintoisesti usein lypsyaiheissa yhdistyi luudalla lentäminen. Matka Blåkullaan. Lypsäjät olivat tietty naisia. Näistä Janika Ahon ja Katja Fältin mainiossa esseessä Maito, naiset ja paholaiset.

Antiikin ajattelussa tämän ihmisten maailmalle oli olemassa rinnakkainen todellisuus. Erityisen rikasta se oli myöhäisjuutalaisessa apokalyptisessa kirjallisuudessa, josta se periytyi kristinuskoon. Ja niinpä meillä on uskonnoissa esiintyvä eteerinen toinen todellisuus, johon on pyrkiminen.

Raamatun Vanhassa testamentissa tulee ilmi eräs magian syntyteoria, nimittäin Heenokin kirjasta ilmenee, että eräät enkelit syyllistyivät rikokseen, kun opettivat ihmisille salaisia tieteitä. Nähtävästi on siis syyttäminen langenneita Herran enkeleitä siitä, että saivat aikaan maailmaan hirvittävän magian.

1500-luvun reformaatiossa henkiolennot tai enkelit poistettiin kirkonmenoista ja ihmisten läheisyydestä. Enkelit eivät tietty kadonneet kansan arjesta. Ne olivat kaikesta huolimatta yhtä lailla todellisia kuin, hmm, muut kansanhenget. Enemmän kuin luterilaisuudessa, ne alkoivat kummitella kirjallisuudessa, mystiikassa, luonnonfilosofiassa ja teosofian virtauksissa.

Ilona Tuomen kirjoituksessa sammakkoteologia on erityisen hassu ilmiö. Itse sain tietää siitä vasta nyt. Sammakkoja haudattiin eri kirkkojen perustuksiin tai kellotapuleihin pienissä leppäkirstuissa. Hautauksen yhteydessä piti vielä loitsia: ”Missä pappi pauhaa, lukkari laulaa ja messumies mellihtöö”. Kalaonnen piti sitten olla näin siunattu.

Yksi mielenkiintoinen maagillinen rituaali ilmensi eräänlaista kirkon oppien vastaisuutta. Eräs Antti Tokoi loitsui mm. näin: ”Näkyvät ja näkymättömät, puhukaa minun puolestani ja suojelkaa minua, kun papit huutavat ja käyvät päälle kirja kädessään.” Ilmankos hän myöhemmin lyhentyi päänsä verran.

Kirja ei ole mikään köykäinen, enkä suosittelisi sitä rentoutuslukemiseksi. Kirjoitukset ovat tieteilijöiden kirjoittamia ja se näkyy. Tekstit ovat tiukan asiakeskeisiä, eikä kevennyksiä tai huumoria juuri näy. Yhtenä poikkeuksena mainittakoon Marko Nenosen ja Daria Kuznetsovan kirjoitus shamanismista: ”…haastateltavat lurittelivat kaikenlaisia joutavuuksia sikin sokin ja ikään kuin totena.”

Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehdessä 4/2024.