Saatananpalvonta on hieman omituista toimintaa. Ehkä siksikin tartuin Katri Ylisen viime vuoden lopulla julkaistuun kirjaan. Sen lähtökohta on 90-luvulla esiintynyt paikoin lähes hysteerinen saatananpalvonnan pelko, jota ruokki muutama selvittämättömäksi jäänyt henkirikos. TV-ohjelmissa ja lehdissä käsiteltiin ja kauhisteltiin ilmiötä. Raumalainen uskova erityisopettaja Jaakko Ahorinta nousi valtakunnan kuuluisuuteen ”asiantuntijana”. Hyvinkään paloittelusurma vuonna 1998 uutisoitiin saatananpalvontaan kuuluvana rituaalimurhana. Sitä se ei kyllä ollut, vaan tylsästi ankaran juopottelun ankea lopputulos.
Saatananpalvontaa tosimielellä harrastettuna on ollutkin, mutta kuitenkin erittäin marginaalisena toimintana, jota arjen ja olemisen sietämätöntä keveyttä inhonneet lähinnä ovat harrastaneet, kai jonain kristinuskon ja porvarillisuuden vastarintana. Nimi saatana tarkoittaakin heprean kielessä vastustajaa. Toinen asia on sitten satanismi, joka on eräänlainen humanistinen flosofa, jossa luonnollisestikaan ei uskota jonkun persoonallisen pahan olemassaoloon, vaan siinä vastustetaan väkivaltaa ja esim. äärioikeistolaisuutta, ja jossa esim. veganismi on hyve.
Aikoinaan järjestettiin saatananpalvonnasta varoittava koulukampanja. Jotkut haastateltavat kertoivat Yliselle kiinnostuneensa saatananpalvonnasta paradoksaalisesti juuri sen vuoksi. Samaa teki kirkon vuonna 1994 tuottama opetusvideo Saatana kutsuu minua. Muistan sen, mutta hällävälistinä itse en ole nähnyt ko. tuotosta, eikä juuri kiinnosta. Voin hyvin kuvitella sen pateettisuuden.
Kirjassa käsitellään saatananpalvontaa ja satanismia kyllä varsin perusteellisesti, mutta silti tuntuu se olevan enemmän kaunokirjallisuutta kuin tietokirja. Tyyli on rentoa, toisinaan liiankin rentoa, ja kerronta omakohtaista jopa niin, että kirjoittaja kertoo preesensissä tuntemuksistaan haastatellessaan eri henkilöitä, mikä välillä tuntuu rasittavalta. Jokusen kirosanan käyttökään ei oikein toimi.
Omakohtainen lähtökohta kirjaan on kyllä, kun juuri Ylisen isä Nokialla 90-luvulla löysi surmatun Markku Mallatin, josta aikoinaan uutisoitiin. Surmaa ei koskaan selvitetty. Nokialla levisi heti disinformaatiota teon liittymisestä saatananpalvontaan. Ehkäpä siksi, että Mallat oli seurakunnan nuorisotyöntekijä, ja saatananpalvontapaniikki oli siis ajan juttu.
Kirjan alussa on poikkeuksellinen kirjassa esiintyvien henkilöiden esittely, mutta harmillisesti on jätetty luettelematta sivut, joissa he esiintyvät. Se olisi ollut hyvä hakuteoslisä. Samoin on harvinainen myös sisällysluettelo, jossa jokainen luku on lyhyesti esitelty, mikä kyllä auttaa kirjan käyttöä hakuteoksena.
Mutta vaikka kirja onkin laaja katsaus saatananpalvontaan ja asiaakin on, en julkaisun tarpeellisuudesta itse aivan varma ole. Sattumoisin tammikuussa ilmestyi uskontotieteilijä Tuomas Äystön Paholaisen perilliset. Satanismipaniikin synkkä historia. Mistähän johtuneekin tämä samanaikaisuus? Ja onhan näitä tehty aiemminkin. Ylisen kirjassa on myös Titus Hjelmin ajatuksia tämän jo vuonna 2005 julkaistusta väitöskirjasta Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta. Mutta on kirja kuitenkin mielenkiintoinen katsaus sinänsä tympeään ilmiöön. Ja hyvin kirjoitettu.
Oheislukemistoksi Tuomas Äystön kirjan lisäksi: Ülo Valk, Perkele, johdatus demonologiaan (Vastapaino) ja Kari Kuula, Paholaisen biografia (Kirjapaja).
· ·
Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehdessä 1/2025.