Italiassa asuvan toimittaja Liisa Liimataisen kirja Riikinkukko ja kameli – Iran ja Saudi-Arabia vastakkain (Rosebud) ilmestyy syyskuussa. Hän kertoo työstäneensä tätä kirjaa vuosia kuin muotokuvaa laukkaavasta hevosesta, koska Lähi-itä ja erityisesti Persianlahden alueen tilanteet ovat muuttuneet koko ajan laukkavauhtia.
Liimataisen pyrkimyksenä on selittää Iranin ja Saudi-Arabian nurkkakuntaista konfliktia, mutta alussa myös vertaillaan kahta maata, jotka ovat hyvin erilaisia.
Saudi-Arabian kuningaskunta on ollut wahhabilaisen äärikonservatiivisen sunni-islamin tulkinnan tulos. Saudi-Arabia on myös vienyt äärikonservatiivista näkemystään kaikkialle öljyrahoilla ja erilaisen avustustoiminnan muodossa.
Vasta aivan viime vuosina kuningaskunnassa on nähty muutoksia. Sen sisällä kansalaisyhteiskunta on taistellut pitkään oikeuksien puolesta, mutta taistelu johtaa yleensä vankilaan. Saudien kuningaskunnassa ei ole sellaista käsitettä kuin oikeudet.
Maailmalle on viime vuosina uutisoitu, että naiset saavat nyt ajaa autoa ja voivat anoa itse omaa passiaan ja heidät tunnustetaan nyt myös työntekijöinä eli aviomiehen ei enää tarvitse käydä allekirjoittamassa työpaikan papereita. Kuitenkin mahramia ei ole vielä poistettu, ja mahram on yhtä kuin perheen miesten vallan ilmiö. Mahrami voi olla isä, poika, veli, aviomies, isoisä, setä ja niin edelleen. Aina miespuolinen lähisukulainen.
Saudi-Arabia on organisoimassa maasta viihdeyhteiskuntaa mutta niin, että viihde tulee amerikkalaiselta viihdeteollisuudelta. Saudit ovat kuitenkin tyytyväisiä, sillä on kiva voida mennä vihdoin elokuviin niin, että perheen naisetkin ovat mukana. Viihdeteollisuus on erinomainen konsensustehdas.
Monet uudistukset ovat myönteisiä, mutta Saudi-Arabian vankiloissa on vielä paljon väkeä, jonka ei pitäisi olla siellä. Liisa Liimatainen kertoo tunteneensa esimerkiksi heitä, jotka vaativat, että maasta tulee perustuslaillinen monarkia. He ovat kaikki vankilassa istumassa 10–15 vuoden tuomioita.
Iranin islamilainen tasavalta on myös laittanut lukuisia kansalaisyhteiskunnan edustajia vankilaan ja on tehnyt niin aina. Iranilla on ollut vapaamielisempiä kausia, mutta se on kuitenkin ideologinen islamilainen tasavalta, jota suojelevat vankat ideologis-sotilaalliset organisaatiot. Nyt kaikki valta Iranissa on hyvin konservatiivisten, ideologisesti konservatiivisten miesten käsissä.
Liimatainen pyrkii selittämään kirjassa, mitä on ollut Iranin ja Saudi-Arabian alueellinen toiminta, alueellinen politiikka. Iranin kohdalla se merkitsee sitä, että se valvoo tiiviisti Irakia, jonka valvonta on sille strategisesti tärkeää.
Libanonissa samaa tehtävää hoitaa Iranin vankka liittolainen Hizbollah. Joka kerta, kun tämä Iraniin sidoksissa oleva puolue tuntee, että sen määräysvaltaa yritetään horjuttaa, se ottaa aseet esille ja lähettää Beirutin keskustaan omia aseistautuneita miehiään muistuttamaan siitä, että aseiden ylivalta merkitsee mahdollisuutta estää toisenlainen kehitys Libanonissa.
Saudit puolestaan ovat rahoittaneet sunneja sekä Irakissa että Libanonissa, mutta ovat selvästi alakynnessä. Heidän sektaarinen toimintansa ei ole onnistunut yhtä hyvin kuin Iranin ja sen liittolaisten. Saudit ovat kuitenkin osallistuneet Jemenin raakaan sisällissotaan.
Kirjassa käsitellään myös, miten Irak joutui nykyiseen tilanteeseen alkaen jo vuodesta 1991, eli ennen vuotta 2003, jolloin Yhdysvallat miehitti Irakin, sekä Libanonin Hizbollahin vaiheet.
Liimatainen arvioi, että molemmissa maissa nyt myös itsenäinen kansalaisyhteiskunta yrittää nostaa päätään. Kuitenkin Iraniin sidoksissa olevat taistelujoukot eivät halua, että kansalaisyhteiskunta vahvistuu ja luo itsenäisen suuntauksen maahan. Monia kansalaisyhteiskunnan edustajia on surmattu. Libanonin taloudellis-yhteiskunnallinen totaalinen katastrofi ei anna paljon toivoa siitä, että maa pystyisi pääsemään jaloilleen.
Esa Ylikoski