Rahaf Mohammed: Kapinallinen – pako Saudi-Arabiasta vapauteen. Otava, 2022.

Tuntuu tyyten absurdilta ja surrealistiselta ajatella tilannetta, jossa pojanpoika voi lyödä isoäitiään, jos tämä kehtaa istuskella puutarhassa, tyttöä rangaistaan leikkimisestä ja nauramisesta, veli saattaa pahoinpidellä sisarensa, jos tämä on leikannut hiuksensa lyhyiksi: jossa tytär ei saa puhua lääkärille, vaan saattamassa oleva isä puhuu kaiken, nainen ei voi käydä kaupassa ilman veljeä tai muuta miespuolista sukulaistaan, holhoajaa, eikä tämä saa puhua kaupassa kenellekään, eikä maksaa kassalla, vaan holhoaja tekee sen. Jos vaimo suuttuu miehensä toisesta, kolmannesta tai neljännestä vaimosta, on se vakava rike. Mutta tällaisia kolkkia maailmassa on. Lähes kaikkialla Saudi-Arabiaa tämä on vallitseva tilanne. Ihmisoikeudet siellä eivät ole naisille. Rahaf Mohammed kertoo kirjassaan tästä.

”Laske katse alas ja ole hiljaa, niin näytät olevasi hyvä nainen. Hiero häntä (aviomiestä) ja pese hänen jalkansa. Suostu ryhmäseksiin miehesi ja hänen muiden vaimojen kanssa. Kaikki naiset, jotka haluavat ajaa autoa, ovat huoria.” Viimeksi mainittu Rahafin äidin toteamana. Kerran Rahaf kuuli, kun eräs tyttö mietti, millaista olisi suudella poikaa, jolloin toinen totesi toivovansa, että tämän perhe tekisi tälle ympärileikkauksen. Kulttuuri on erittäin sairas. Nykyinen hallitsija, prinssi bin Salman on kyllä suonut joitain vapauksia, kuten autolla ajo-oikeuden naisille, mutta nämä ovat näennäisiä ja lähinnä isoissa kaupungeissa. Toisaalta hän myös pidätytti naisia, jotka olivat vaatineet tuota oikeutta.

Maan uskonnolliset johtajat julistavat naisten typeryyttä ja miesten hyvyyttä. Sama pakkosyöttö tapahtuu myös tytöille tarkoitetuissa kouluissa ja paradoksaalisesti naisopettajien toimesta. Syrjinnästä on tullut naisillekin luonnonlainomainen automaatio ja maailmanjärjestys.

Uskonnot ovat valta- ja kontrollijärjestelmiä dogmeineen, harameineen ja halaleineen. Kristinusko on joutunut taipumaan muun yhteiskunnan kehittymisen myötä. Islam ikivanhoine perinnetapoineen, olivat ne miten julmia ja typerryttäviä hyvänsä, ei ole sen hallitsemissa maissa ja kulttuureissa. Saudi-Arabia on islamilainen teokratia, joka ei ole edes yhteiskunta, koska mikään ei ole yhteistä, koska koko maa on käytännössä aikoinaan vallan kaapanneen kuningasperheen omaisuutta. Islamilainen pakko kyllä on yhteistä, mutta pääasiassa naisille. Miehille se suo vapauksia: pukeutua länsimaalaisittain, ottaa halutessaan neljä vaimoa, viedä vaimonsa hankkiman omaisuuden omiin nimiinsä, käyttää väkivaltaa ja vaikka tappaa vaimo tai tytär, jos katsoo tämän häpäisseen perheen.

Puritaani wahhabistinen sunni-islam on islamin suuntauksista jyrkimpiä ja ehdottoman suvaitsematon. Kivittäminen, amputointi ja ruoskiminen ovat rangaistuksia vähän mistä vain, minkä miehet mielensä mukaan tulkitsevat rikkovan wahhabistista järjestystä. Oikeudenkäyntejä valamiehistöineen ei ole. Silmä silmästä -oikeutta harjoitetaan kirjaimellisesti vaikka kirurgisena toimenpiteenä.

Ihmisoikeuksissa Saudi-Arabia on häntäpäässä. Maailman sukupuolten tasa-arvoa mittaavassa ”Gender Gap Indexissä” Saudi-Arabia oli v. 2020 sijalla 141. Sorron kulttuuri on juurtunut myös naisiin. Kuitenkin aikoinaan profeetta Muhammedin vaimolla tiettävästi oli omia yrityksiä.

Kunniasäännökset kunniamurhineen ovat meille jo tuttuja. Saudi-Arabiassa tehdään suunnilleen samoja asioita, joita länsimaissakin tehdään ja kaikki tietävät sen. Mutta jos jää kiinni, on kunniatuomio armoton edelleen. Jos tyttö ja poika rakastavat toisiaan ja jäävät tästä kiinni, molemmat usein surmataan. Islamista luopuminen tai ateistiksi julistautuminen on silkka itsemurha. Saudi-Arabiassa on runsaasti ateisteja, mutta he ovat sitä vain omassa sisimmässään.

Länsimaailma USA:n johdolla on ummistanut silmänsä ihmisoikeuksien polkemiselle, koska maassa on öljyä ja se on upporikas. Puhumattakaan jo ökyrikkaista jalkapallotähdistä, joiden silmät kiiluvat rialmiljardien edessä. Naisten sorrolta ja ihmisoikeuksien polkemiselta voi ummistaa silmänsä, mutta rialeilta ja dollareilta ei.

Rahaf on kirjoittanut tarinansa toteavasti ja hyvin jäsennellysti, vaikka tapahtumat kattavat useamman vuoden, lapsesta parikymppiseksi. Esille tulee useita tyystin absurdeja, mutta järkyttäviä tilanteita. Kirjaa lukiessa ei voi välttyä tuntemasta ankaraa mutta voimatonta raivoa, ellei sitten ole jokseenkin tunnekylmä tai ole taipumus asettaa itsensä toisten yläpuolelle, kuten saudimiehillä valtapuolisesti on.

Tämä on tarina, joka piti tulla kirjoitetuksi. Kirjoittamisessa auttoi Sally Armstrong. Sujuva suomennos on Elina Lustigin.

 

YKI RÄIKKÄLÄ