Uskonnoista ja uskontojen käyttötarkoituksista on kirjoitettu runsaasti, mutta aihe onkin loputon lähde ja aina vain ajankohtainen. Uskonnot ovat vallankäytön väline ja niitä käytetään poliittisiin tarkoituksiin. Edelleenkin. Hyvä väline uskonto näihin onkin, kun ne edustavat niin monille muuttumatonta totuutta, ja näistä totuuksista ja uskonnon määräyksistä poikkeaminen voi tuottaa kauhistuttavan rangaistuksen tuonpuoleisessa. Niinpä jumalakortti on hyvä vetää esiin hallittavia rotiin pantaessa, poliittisissa päämäärissä ja ihmisoikeuksien loukkaamisissa.

Suomen itsenäisyyden ajan eduskuntapuheissa Raamattu on eduskunnan tietoasiantuntija Timo Turjan mukaan eniten siteerattu teos. Markus Tiittulan Jumalakortti kertoo pääasiassa juuri uskontojen käytöstä valtapyrkimysten ja poliittisten intentioiden saavuttamisessa ja säilyttämisessä.

Jumalia on aina käytetty moniin tarkoituksiin ja siis varsinkin valtapyrkimyksiin, eikä aina ole niin tarkkaa, miten niitä käytetään. Välillä jumalat ovat sulautuneet yhteen, aina tarkoituksen mukaan. Muuan eri kulttuureissa palvottu ”jumalsulautuma” Atargatis oli samalla rakkauden, hedelmällisyyden, neitsyyden sekä sodan jumala, eikä siinä ollut mitään kummallista. Ja sellainenhan se nykykristittyjenkinkin palvoma jumala on (Atargatis muuten oli naispuolinen jumala – selvä pakanajumala).

Tiittula toteaakin Jonas Gardellin teoksessaan Jumalasta kirjoittaneen, että kristinuskon jumala on yhteensulautuma eri jumaluuksista ja jumalauskomuksista monien eri kansojen ja kulttuurien piirissä useiden tuhansien vuosien aikana Välimeren alueella. Olen aikoinaan lukenut tuon Gardellin kirjan. Minua, kuten Tiittulaakin, ihmetyttää se, että Gardell kaikesta itsekin tunnustamastaan koko asian epäloogisuudesta huolimatta uskoo jumalaan.

Tiittula kertoo kirjassaan, miten Konstantinus kääntyi kristityksi ja määräsi (!) hallintonsa palvomaan kristinuskon jumalaa. Myöhemmin siitä tuli Rooman valtakunnan pakkouskonto. Uskonto, joka oli aiemmin tyyten kielletty! Myöhemmin eräs aikakauden keisari, Theodosius, uskoi valtakunnan tulevan voimakkaammaksi, jos kaikki alamaiset palvoisivat sitä yhtä ja samaa jumalaa. Näin sitä jumalakorttia lyötiin pöytään ja alamaisten päihin.

Yksi esimerkki jumalakortin käyttämisestä valta-asemassa on ex-presidentti Trump. Kerran hän hajotti rauhanomaisen mielenosoituksen väkivalloin kyynelkaasulla ja sen jälkeen otatti itsestään kuvan kirkon edessä Raamattu kädessään. Ei puhua pukahtanut mitään, ei mennyt siihen kirkkoon, vaan vain nosti Raamatun ilmaan. Tämä oli poliittinen viesti, joka oli tarkoitettu kristillisnationalistiselle kannattajajoukolleen. Siinä myös verhottiin autoritaarisuus uskontoon. Ja evankelikaalit ja kristillinen oikeisto hurrasivat ja siunasivat Jumalan valittua.

Kirjassa ei ole pelkästään käytetty runsaasti eri lähteitä, vaan Tiittula on matkoillaan saanut haastatella useita henkilöitä niin uskovalta kuin sekulaariltakin puolelta. Niinpä aineisto on monipuolinen ja eri näkökulmia esille tuova. Eräs haastateltava suomalainen poliitikko ilmoittaa, kuten monet kristityt, että ”kristityt ovat maailman vainotuin ryhmä”. Totuusperää siinä on vähän, mutta omahyväisyyttä sitäkin enemmän. Sillä annetaan ymmärtää, että vain kristinusko edustaa hyvyyttä, jonka maailmassa esiintyvä pahuus haluaa nitistää. Tämäkin on yksi muoto jumalakortin esiin vedosta.

Kirja sisältää lukuisia mielenkiintoisia haastatteluja. Yksi niistä on Suomen uskonnonopettajien liiton pj. Tuovi Pääkkönen, joka ilmoittaa, ettei kouluissa enää pitkiin aikoihin ole pyritty tekemään pieniä luterilaisia. Hän itse ei ole kertonut oppilailleen, että kristinuskon opetukset olisivat absoluuttisesti totta, mutta ei liioin sitä, että Jumala olisi fiktiota. Sitten hän hienosti toteaa Nooan tarinasta, että vaikka Jumala hukutti Nooan perhekuntaa lukuun ottamatta koko ihmiskunnan, niin Jumala kuitenkin ”halusi pelastaa ihmiskunnan ja asetti sen merkiksi sateenkaaren”. Että on siis ”toivoa ja luottamusta”. Ja Pääkkösen mukaan arkki on ”teologisesti hieno” ja siinä käytetään teknologista osaamista pelastamaan maailma ekokatastrofilta(!). Kaunista. Tämä edustaa hienosti kristittyjen ja apologeettien Raamatun selittämistä parhain päin ja positiivisesti. Ja kun tietää peruskoulujen uskonnon oppikirjat, sietäisi kyllä todellakin saada uskonnonopetus korvatuksi yhteisellä katsomusaineella.

Uskonnoista, uskontojen sekä politiikan välisistä kiemuroista vähän tietävälle kirja tarjoaa runsaasti tietoa ja eväitä miettiä omaa maailmannäkemystään, kun taas uskonnottomalle ateistille ei niinkään. Päinvastoin, kirjaa lukiessani tuli mieleen eräänlainen kuplautumisilmiö, vahvistusharha. Niin useasti mietin, että ”juuri noin, noin minäkin olen ajatellut”. Jos ei nyt sentään uskonvahvistusta, niin uskonnottomuuden vahvistusta… tosin uskonnottomalle harvoin noin käy. Korkeintaan tiedot ja yksityiskohdat vain tarkentuvat.

Kirja esittelee runsaasti esimerkkejä Vanhan testamentin järjettömyyksistä. Nämä ovat käytännössä asiaan vähänkään perehtyneille uskonnottomille jo varsin tuttuja, mutta ei kertaus pahitteeksikaan ole. Ne ovat kuitenkin tarinoita, joista kristinusko lähtee. Monet kristityt häpeilevät näitä ja selittävät, että se oli ennen, mutta nyt eletään ”uuden liiton” aikaa.

Tiittula kirjoittaa selkeästi ja kevyt sarkastinen ote tuolloin tällöin ei yhtään tee huonoa. Kuten hyvät tietokirjat, toimii tämäkin myös hyvänä hakuteoksena. Lähdeluettelo on vaikuttava. Viitteitä on peräti 599. Lähdeluettelo on 20 sivun mittainen. Eli hyllyyn kirja vain ja helposti käsien ulottuville. Ja tätä turhempia tavaroita on joululahjaksikin mahdollista hankkia.