Äitini on 91-vuotias, ja hänellä on muistisairaus. Se ei ole ollut valikoivaa laatua, vaan muistot eletystä elämästä menneistä nykyisyyteen ovat liudentumassa tasaisesti. Mielen takapiha tyhjenee kaikesta sinne kertyneestä. Ajelutin häntä kesällä paikassa, jossa perheemme asui 60-luvulla. Talo on edelleen samassa ulkoasussa kuin siellä asuessamme. Paikka ei herättänyt äidissäni minkäänlaista tunneaffektia, eikä muistoja. Hän totesi vain, ettei muista enää kaikkea. Tämä Fleiviikin paikka oli jo roudattu pois hänen mielensä takapihalta. Kesästä lähtien hän on asunut hoitokodissa.
Äitini ei ole eikä ole ollut uskossa, kuten eivät olleet hänen vanhempansa, kuten eivät tätinsä ja enonsakaan. Tapaluterilainen hän on ollut lähinnä miehensä eli edesmenneen isäni myötä, joka oli lähinnä traditionalistiluterilainen, ja uskonnollisuus oli hänen sosiaalisuutensa toteuttamista.
Uskominen, vaikka onkin aikojen aikana evoluution mukana muodostunut ominaisuus ihmisessä, ei välttämättä ole kovin syvällä ihmisessä. Olen kuullut sairaanhoitajien kertomuksia siitä, että elämässään syvästi uskossa olleet ovat alkaneet kiroilla ja puhua kaikkea muuta kuin mitä uskovan voisi odottaa puhuvan kuoleman lähestyessä.
Kotimaa24 julkaisi 23.12. artikkelin ”Tutkimus: Vaikeasti muistisairaiden ihmisten uskonnollisuutta voivat tukea läheiset, hoitajat ja seurakuntien väki”. Siinä kerrotaan Helsingin yliopiston tutkijan Jari Pirhosen tutkimuksesta, jossa on selvitetty, ettei vaikeakaan muistisairaus välttämättä hävitä ihmisen uskonnollisuutta. Ensin voisi miettiä sitä, mitä tarkoittaa uskonnollisuus. Jotkut uskovat kertovat inhoavansa ”uskonnollisuutta”. Heillä on aito usko, ei uskonnollisuutta. Uskonnollisuus lieneekin enemmän kulttuurinen tapa elää ja nähdä maailmaa. Isäni uskonnollisuus ei ollut uskoa, vaan sukutraditio ja tapa, paljolti maalaisliittolainen koti–uskonto–isänmaa-eetos. Tämänkaltaista uskonnollisuutta eli tapakäyttäytymistä on paljon luterilaisuuden vuosisatojen aikana kyllästyttämässä kulttuurissamme.
Usko on ihmisen oma asia. Jos usko alkaa karisemaan muistisairauden vuoksi, niin millä perusteella sitä pitäisi ulkopuolisten elvyttää? Todennäköisesti tällaisella vaikeasti muistisairaalla ei kovin montaa vuotta edessään ole, eikä muistisairaalla muutenkaan ole paljonkaan sellaista aktiivista toimintaa, jota usko ohjaisi tai määrittäisi.
Tutkimuksen mukaan muistisairaiden uskonnollisuutta hoitokodeissa tuetaan kirkollisiin tilaisuuksiin osallistumisella eli käytännössä hartauksia toteuttamalla ja tarjoamalla keskusteluhetkiä papin kanssa. Onko papeilla käsitys, että jos muistisairaan uskoa ei pidetä yllä, hän joutuisi kadotukseen? Vähän kuin kastamattomat lapset, jotka kristinuskon mukaan joutuvat vähintään jonkinlaiseen ”välitilaan”.
Tietysti toinen asia on, jos henkilö itse haluaa päästä hartaushetkeen. Edenneen muistisairauden kourissa olevan potilaan lienee harvinaista oma-aloitteisesti sitä kysyä. Ja niinpä Pirhonen toteaakin yliopiston tiedotteessa, että tuolloin henkilö ”voi hetkessä virittyä ottamaan osaa hartaustilaisuuteen, jos sellainen hänelle tarjotaan”. Monella muistisairaalla on voinut tulla lapsuudenajan usko esille, vaikka koko aikuisikänsä olisikin ollut uskonnoton tai vähintään hällävälisti. Tällöin voi miettiä, kuinka eettisesti moitteetonta tällainen toiminta on. Epäilen, ettei ainakaan kaikki papit vaivautuisivat ottamaan selvää omaisilta hoidettavan uskosta. Oman äitini hoitokodin vastaanottohaastattelussa ei olisi tullut puheeksi uskonasiat, ellen olisi itse puheeksi ottanut.
Äitini on asunut viime kesästä lähtien hoivakodissa. Se on yksityinen. Keskustellessani sairaanhoitajan kanssa kysyin pappien käynneistä. Hän totesi, ettei ole pappeja käynyt eikä kutsuttu. Hän kysyi, onko tarvetta. Äitini kohdalla ei tietysti ollut. Mutta kuinkahan moneen hoivakotiin papit menevät itse oma-aloitteisesti tai seurakunnan lähettäminä? Tutkija Pirhonen haastatteli lähinnä juuri hoivakodeissa työskenteleviä luterilaisen kirkon pappeja. Yksityiset hoivakodit tietysti voivat itse määritellä, minkälaisia palveluksia asukkaille tarjoavat, mutta kunnan omistamat saisivat olla uskonnollisesti neutraaleja, ja sitä yleensä lienevät olevankin. Tosin on niin, että jos joku asukas haluaa papin tulevan luokseen käymään, pyyntö on täytettävä. Se kuuluu yksityisyyteen, ja sitä on kunnioitettava.
Aiheellisesti voi kyllä kysyä, miksi yliopisto tekee tai teettää tällaisen tutkimuksen. Tutkimus ei ole uskontotieteellinen, vaan tutkimuksen tekijä Jari Pirhonen on yhteiskuntatieteilijä. Artikkeli liittyy tutkimukseen ”ikääntymisestä sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä sekä inhimillisenä kokemuksena”.
Mutta kuten eräs tutkimuksen papeista kertoi, tuovat hartaushetket ja virsien veisaaminen tai sen kuuleminen turvaa. Kokemista elämässä mukana olemisesta vuosikymmenten takaa. Nyt vanhuusiässä dementoituneet ovat eläneet aikaa, jolloin kouluissa joka aamu aloitettiin virren veisuulla ja kirkkokuri oli sekin monelle todellisuutta. Muistisairaan todellisuus voi olla sitä aikaa, ja mahdollisesti sitä kaipaa. Kysymys onkin paljolti sukupolvikokemuksista. Parin kolmen vuosikymmenen jälkeen tilanne on jo erilainen.
Yki Räikkälä
Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 1/2022.