Otsikon puntarointia on tuhansissa rocklauluissa. Vastaus kysymykseen – jos sanoittaja Jarkko Martikaista on uskominen – on mukavan konkreettisesti ”kasa lihavia luurankoja”. Mielikuva pulleista kalloista on hupaisa. Sille haluaa nyökätä lempeästi. Mutta pelkät läskit luurangot eivät onneksi jää ainoiksi. Useat meistä, elleivät kaikki, jättävät jälkeensä taatusti jotakin pysyvämpääkin. Kuin tahtomattaan, häivähdyksenä elämän tarkoituksesta.
Isäni kuoli viisi kesää takaperin. Sain häneltä samana aamupäivänä arkisen tekstiviestin, vain muutamaa tuntia lähtöä aiemmin: ”Poika, lähdetkö lounaalle? Mie tarjoan.” Kiitin isääni kutsusta, mutta jätin menemättä, sillä minulla oli työt pahasti kesken. Kirjoitin näet tuohon aikaan kolumneja paikalliseen sanomalehteemme, tällä samaisella läppärillä, tässä samaisessa kirjastossa, jossa nytkin istun. Pidän kirjastoista ja niiden loputonta tietoa kuiskuttelevista hyllyriveistä.
Niinpä isäni Pekka sitten fillaroi keittolounaalle itsekseen. Hyvä niin. Olihan kaunis ja poutainen elokuinen keskipäivä. Keitto oli ollut oikein hyvää, oli isäni kiitellyt ravintolasta poistuessaan. Hän hyppäsi takaisin satulaan ja polki kotitoimistoonsa hoitamaan päivän loppuja paperihommia. Näin isäni toimi, reippaasti ja hommansa ajallaan hoitaen. Hän pyöritti Lappeenrannan laitakaupungilla pieneläinklinikkaa, elämänmittaisen uran tehneenä eläinlääkärinä. Pidettynä ja laajoista ystävä- ja taidepiireistä nauttivana seitsenkymppisenä.
Ja sitten, pian fillarinsatulan vaihduttua työtuoliksi, hän oli lyyhistynyt työpöytänsä äärestä lattialle. Lähtö oli ollut kaikesta päätellen hyvin nopea. Sain kuolinuutisen puheluna kirjastoon vain hetkeä myöhemmin, eräs veljistäni soitti. Suljin läppärini ja ehdin paikalle, koskettamaan isäni otsaa, juuri ennen suuren mustan kuljetusauton poistumista hänen omakotitalonsa pihamaalta.
Merkittävimpiä asioita, mitä koen isäni jättäneen minulle perinnökseen, seitsemän sisaruksen lisäksi, on tekemisen asenne. Se on jotakin arvokkaampaa kuin pelkkä lopputulokseen tähtäys. Asenne ja kasvatus taiteen parissa on poikinut suuria asioita, näin elämästäni nyt ajattelen. Isäni yritti opettaa käytöstapojen ohella suurien ja ikuisten arvojen kunnioitusta.
Kunnioitus ja kiitollisuus toista ihmistä kohtaan on suurempaa kuin jopa isäni konserttiflyygeli. Hän oli klassisen musiikin laulaja ja pianisti, kuoron jäsen ja kanttorikoulut käynyt mies. Tottakai hänellä oli flyygeli. Ja nyt sain sen tilapäisesti itselleni, omaan kotiini. Enkä minä edes osaa tänäkään päivänä soittaa koskettimia. Sitäpaitsi, tiedättekö te paljonko tuollainen flyygeli oikein painaa? Puolesta tonnista ylöspäin. Ja tiedättekö te minkälaisella varovaisuudella ja vaivalla se kuskataan kerrostaloon, ylös ja alas, kaupungista toiseen? Silti tuo flyygeli edusti minulle hetkisen verran sitä Kubricin Odysseian mustaa monoliittia, minkä ympärillä apinana hypin kirkuen.
No, tällä hetkellä soitin on onneksi arvoisessaan paikassa, toisten sukulaisten aktiivikäytössä. Ja minä jatkan sähkökitarani renkuttamista ja aivoitusteni näpyttelyä kirjastoissa. Yritän hahmottaa teksteilläni paikkaani universumissamme. Kaipaan ja toivon elämälleni tarkoitusta ja luilleni volyymia, kuten me kaikki. En suunnittele jättäväni jälkeeni geneettistä perintöä. En ole oikein koskaan ollut lapsi-ihmisiä. Lienen vielä kai lapsi itsekin. Mutta koska en tule ikinä rakentamaan pyramideja, tuskin edes lautahökkeliä, miten siis voisin jättää jälkeeni mitään pysyvää tai arvokasta?
Tekemällä taidetta, josta joku saa toivottavasti lohtua ja voimaa näennäisesti tyhjänpäiväiseltä tuntuvaan arkeensa. Samalla elokuisella fillarireissullahan me kaikki täällä ollaan. Älkääkä koskaan, ikinä, kieltäytykö jonkun toisen tarjoamasta keittolounaasta!
Antti Hyyrynen
Kirjoittaja on Stam1na-yhtyeen laulaja, säveltäjä ja sanoittaja, av-alan yrittäjä ja kirjailija.
Valokuva: Patricia Gonzalez