Keravan kirkko heinäkuussa 2025. Istun kolmannen rivin päässä keskikäytävän puolella. Nousen seisomaan, kun sukulaistyttö ja muut nuoret kävelevät albat yllään ristisaatossa ohitseni kohti alttaria. En tiedä miksi, mutta isken sukulaistytölle silmää.
En usko Jumalaan, en Jeesukseen, en Pyhään Henkeen. En kuulu kirkkoon ja vähät välitän koko instituutiosta ja sen jonninjoutavista sakramenteista. Mutta sukulaistytöstä välitän ja haluan osoittaa sen osallistumalla hänen konfirmaatioonsa.
Kävin oman rippikoululeirini 45 vuotta sitten samassa paikassa kuin sukulaistyttö, Vihdin Nuottakodossa. Hengenheimolaisen löysin yläasteen luokkakaverista Romppasesta, jonka kanssa en ”siviilissä” juurikaan hengaillut. Maaritiin minä ihastuin, ruskeasilmäiseen kaunottareen. Maaritin paras kaveri oli toinen Maarit, vaaleahiuksinen. Romppanen kiinnostui hänestä. Pyörimme kvartettina koko loppuleirin. Mitään syntiä ei tapahtunut, ei suudelmaa, ei edes viatonta pusua.
Kerran tosin Maarit alkoi yllättäen hieroa selkääni, kun makasin tuvassa kerrossängyn alalaverilla. Henkeni salpautui. Nyt se tapahtuu! Nainen koskettaa minua! Kun muut lähtivät syömään, jäin huoneeseen tasaamaan hengitystäni.
Kymmenen päivää leirillä samojen ihmisten kanssa synnytti yhtenäisyyden tunteen, me-hengen. Lopun lähestyessä vannottiin valoja, suunniteltiin suuria ja sovittiin, että pidetään yhteyksiä. Mikään suunnitelmista ja lupauksista ei toteutunut. Kaikki loppui kuin seinään sillä hetkellä, kun bussi kaartoi takaisin Keravan seurakuntakeskuksen pihaan. Lumous oli mennyttä. Konfirmaatiossa viikon päästä me jo vierastimme toisiamme. Näin käy joka kerta pitkien kokoontumisten, kurssien ja reissujen jälkeen, ainakin minulle. Olen alkanut kutsua ilmiötä ripariefektiksi.
Omalla kohdallani efekti iski jo paluumatkan alussa. Maarit vältteli katsettani bussissa ja haki istumapaikan keskeltä tyttöporukkaa niin, että minulla ei ollut mahdollisuutta päästä lähellekään häntä. Arvasin, mistä on kysymys. Kaikki tiesivät, että Maarit seurustelee Jarin kanssa. He olivat olleet pieniä julkkiksia koulussa, koska viettivät kaikki välitunnit toisiaan halaten ja pussaillen, pilkkahuudoista ja naurunremakasta välittämättä. Minä en voinut tehdä muuta kuin painaa otsan bussin viileään ikkunaan ja antaa maiseman piiskata surun mielestäni pois.
Arvostin sitä, että riparilla ei tuputettu uskoa. Se hiipi sisään hienovaraisemmin. Kun pappi soittaa kitaraa ja laulaa iltanuotiolla ”oi Jumala siipeni murtuneet ota käsiisi ihmeellisiin” ja kun ruskeasilmäinen kaunotar vieressäsi vilkaisee sinua hymyillen, kyyneleitä silmissään, niin nuori mieli haluaa uskoa yliluonnolliseen. Palasin kotiin muuttuneena poikana, viina- ja kiroilulakon aloittaneena. Lakot murtuivat jo ensimmäisenä iltana, kun naapurin Pepe houkutteli juomaan minttusuklaalikööriä. Sain kuulla, että Maaritin poikaystävä oli langettanut minulle tappotuomion.
Kului vuosia. Näin Romppasen juna-asemalla. Hänestä oli tullut lipevä liikemies, jonka suu puhui kohteliaisuuksia, mutta mieli oli tärkeämmissä tapaamisissa. Maarit käveli vastaan Tuusulan Krapihovilla. Hänen yllään oli valkoinen häämekko ja vieressään aviomies. Se ei ollut Jari välitunneilta. Jariin törmäsin Kestihovissa. Humalassa kysyin, onko tappotuomioni vielä voimassa. Hän ei muistanut koko asiaa. Rippipappini vihki minut avioliittoon 1994. Sama pappi veti 1996 Vihdin Nuottakodossa hiljaisuuden retriittiä, jonka aikana tyttäreni sai alkunsa. Kirkosta erosin ”täysin palvelleena” 2000-luvun alussa.
Ei ihme, että olen ruosteessa sukulaistytön konfirmaatiossa. Kun kolehtia kerätään, mokaan pahasti. Isä joskus neuvoi, miten selvitä tilanteesta, kun kolehti tulee kohdalle, mutta et halua laittaa sinne mitään. Silloin pitää näytellä, että tiputtaa kolikon toisella kädellä haaviin ja samaan aikaan napauttaa toisella kädellä vaivihkaa haavin pohjaa ulkopuolelta, jolloin kuulostaa siltä kuin kolikko olisi pussiin kilahtanut ja sielu taivaaseen vilahtanut.
En tiedä, miksi päätän kokeilla jekkua juuri nyt. Miten lapsellista ja typerää! Varsinkin, kun kikka menee täysin pieleen. Napautan haavin pohjaa liian rajusti. Siellä olevat kolikot lentävät ulos ja leviävät kirkon lattialle. Poimin niitä maasta naama punaisena ja soperran jotakin kolehdin kantajalle, joka tietysti sattuu olemaan sukulaistyttöni. Myöhemmin pyydän anteeksi, että saatoin hänet noloon tilanteeseen. Hän vastaa, että tilanne ei ollut yhtään nolo, koska kukaan ei onneksi tiedä, että olemme sukua.