RISTO K. JÄRVINEN

 

TALLINNASTA Tukholmaan matkalla ollut matkustaja-autolautta M/S Estonia upposi 30 vuotta sitten (28. syyskuuta 1994) Itämerellä noin 40 kilometriä Utösta eteläkaakkoon. En muistaisi enää, miten vahvasti onnettomuuden koin, jos en olisi kirjoittanut tuntojani päiväkirjaan.

Heräsin, kun vaimoni huusi olohuoneesta, että Turun saariston eteläpuolelle Suomenlahteen on uponnut autolautta. ”Kuolleita pelätään olevan yli 800.” Käärin täkin ympärilleni ja pompin television ääreen. Aamun mittaan varmistui, että asia todella oli niin: Estonia oli uponnut muutamassa hetkessä Suomenlahteen yhden jälkeen yöllä.

Vaimo lähti töihin. Minä jäin sohvalle nököttämään. Mietin onnettomuudessa kuolleiden kohtaloa, laivassa luultavasti ollutta sairaalloista paniikkia ja taistelua henkiinjäämisestä. Itkin.

Ihmettelin, kuinka paljon uutinen järkytti minua. Lähes tunnekuohuitta olin nähnyt televisiosta, kuinka turvonneet ruumiit kopisivat Ruandan joessa toisiaan vasten, kuinka kranaatti-iskussa irronneita ihmisten ruumiinjäseniä kerättiin kuorma-auton lavalle Sarajevon torilla ja kuinka Indonesiassa oli hukkunut useammassakin lauttaonnettomuudessa satoja ihmisiä, mutta nyt onnettomuus osui lähelle ja iski kovaa.

Työpaikallani Helsingissä Palontorjunta-lehden toimituksessa seurasimme koko päivän ylimääräisiä uutislähetyksiä. Päätoimittaja kävi Estoniaa koskevassa valtioneuvoston tiedotustilaisuudessa Smolnassa. Anneli hiipi jälleen kerran myöhässä töihin vanhalta viinalta haisten ja tietämättä onnettomuudesta mitään. Hän peitteli vasenta silmäänsä, joka oli musta ja otsaan asti turvoksissa. ”Kaaduin mökillä liukkaille rantakiville.” Niinpä. Anneli oli kokenut oman Estoniansa.

Koko Suomi oli shokissa. Samoin Ruotsi ja Viro, joiden kansalaisia pääosa hukkuneista oli. Kaikkiin kolmeen maahan määrättiin suruliputus. Radiossa soi Beethovenin Air. Onnettomuus muutti tv-ohjelmien lähetysaikoja. Kun kävelin rautatieasemalle, roikkui Korkeavuorenkadulla ja kaikkialla liput puolitangossa. Yleinen myötätunto liikutti minua.

Kävin tuolloin kaksivuotista Sanasta elämä -raamattukurssia Keravan seurakunnassa. Olin jo päättänyt jättää sen kesken, mutta jostain syystä lähdin vielä kerran kirkolle. Illan teemana oli meri – mikäpä muukaan. Rukoilimme menehtyneiden, pelastuneiden ja pelastajien puolesta. Vaikka epäilys oli jo alkanut kalvaa sieluani, tällä kertaa olin täysillä mukana rukouksessa.

Olin tietysti ihmetellyt koko päivän teodikean ongelmaa: sinänsä lapsellista kysymystä, kuinka Jumala voi sallia tällaista tapahtuvan. Kostiko hän syntisille, joita lähes koko laiva oli näköjään täynnä? Entä pikkulapset, mitä pahaa he olivat tehneet? Menikö joukkosurman mukana joku moitteeton uskovainenkin? Miksi joku paatunut paskapää ehkä selvisi hengissä? Suunnitteliko kaikkivaltias Jumala tämän ovelan teurastuksen etukäteen?

Yritin mielessäni puolustella herraa. Ehkä Jumala ei tarkoittanut mitään pahaa. Kuolema ei merkitse hänelle samaa kuin meille ihmisille. Se merkitsee pääsyä ikuiseen elämään taivasten valtakuntaan – tai joutumista helvettiin.

Raamattukurssilla Estonian uppoamista yritettiin selittää mm. persoonallisen pahan olemassaololla. Eräs kurssilainen todisti väkevästi, että sellainen on todella olemassa.

”Tädissäni asui persoonallinen paha, kun hän harjoitti transsendenttistä meditaatiota. Hänen oli vaikea päästä siitä irti. Se piti tädistä kiinni antamalla hänelle erilaisia selvänäkemisen kykyjä ja lahjoja.”

Toista vuotta olin istunut kurssilla hiljaa, ahdistuneena, epäilevänä ja huonoksi uskovaiseksi itseni tuntevana. Nyt aukaisin suuni.

”Käsittämätön väite! Minä olen aikanaan harrastanut TM:ää yli vuoden ja saanut pelkästään positiivisia kokemuksia. Lopetin sen avulla röökinpolton. Ja vähensin viinanjuontia. Päädyin naimisiin. Ilman TM:ää en istuisi nyt tässä. Meditaatio sai minut henkistymään niin paljon, että aloin etsiä elämään syvempiä merkityksiä. Voin suositella sitä jokaiselle ihmiselle maan päällä! Se on toimiva rentoutumiskeino.”

Piiri istui tyrmistyneenä hiljaa. ”Raamatussa sanotaan, että älä pidä muita Jumalia minun rinnallani”, totesi kurssia käynyt lääkäri, joka oli aiemmin nauranut ääneen ajatukselle, että ihmiset olisivat muka kehittyneet apinoista.

”Ei kai meditaatiota kenellekään voi suositella”, kuiskasi seurakuntalehtori, kurssin vetäjä.

Minä en tajunnut lopettaa.

”Ovatko kaikki muut uskonnot teidän mielestä saatanasta? Joutuuko harras muslimi helvettiin, vaikkei Jumalaansa palvellessaan ole tehnyt ikinä syntiä?

Kukaan ei osannut tai halunnut vastata.

Kun kävelin yksin kotiin, pimeys laskeutui ylleni kuin musta kaapu. Rautatien alikulkutunnelissa tajusin, että Estonian mukana hukkui myös minun Jumalani.

Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehden numerossa 3/2024.