TIMO KARJALAINEN
Euroopassa on viimeiset kolme vuotta ollut sota aivan liian ajankohtainen aihe. Tänä vuonna on sentään jo puhuttu rauhastakin, harmillisesti tosin vasta puhuttu.
Ukrainaan valtavalla voimalla hyökänneen Venäjän metodiarsenaaliin kuuluu monenlainen myyräntyö, häirintä ja sabotaasi lukuisilla eri alueilla, eikä Suomikaan ole näistä tempuista osattomaksi jäänyt. Suomen ja Venäjän välillä ei ole aseellista konfiktia eli sillä tasolla emme ole sodassa, ja hyvä niin. Mutta olemmeko rauhassa?
Sodan käsite on karkeasti katsoen selvä: aseilla varustetut joukot ampuvat ja pommittavat vastapuolen aseistettuja joukkoja ja/tai siviiliväestöä ja infrastruktuuria eli kulkuväyliä, tieto- ja energiaverkkoja ynnä muita yhteiskunnan tarvitsemia rakenteita. Mutta mitä rauha on?
Rauhantilaan perinteisesti liitetään ominaisuuksia, jotka eivät välttämättä täyty, vaikka ilmassa ei lennä luoteja eikä ohjuksia. Itänaapurimme viimeaikainen toiminta tarjoaa tästä runsaasti esimerkkejä. Taustalla on mitä ilmeisimmin kyyninen pyrkimys aiheuttaa sekaannusta ja taloudellista haittaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Tällaista aktiivista, sinnikästä pyrkimystä vahingon aiheuttamiseen toiselle osapuolelle lukuisin erilaisin tavoin ei oikein voi kutsua rauhaksi.
Rauhan konseptiin kuuluu keskinäinen, molemminpuolinen toisen osapuolen olemassaolon ja hyvinvoinnin kunnioittaminen. Tämä puuttuu tällä hetkellä Venäjän suhtautumisesta Suomeen. Ei siten voida sanoa, että Suomi ja Venäjä olisivat täysin rauhantilassa.
Iänvanha olevinaan viisaus väittää, että riitaan tarvitaan kaksi. Tällä ajatuksella perustellaan vian etsimistä vaikka vängällä molemmista osapuolista. Mutta todellisuudessahan riidan voi hyvin aloittaa yksi: riittää että Ville lyö Kallea nyrkillä. Sen sijaan rauhaa ei voi olla ilman molemminpuolista sitoutumista toisen ”rauhaan jättämiseen”. Rauha on siis se, joka vaatii kaksi osapuolta.
Tällä pohjustuksella otsikkoon eli sodan ja rauhan käsitteistä uskonsotaan ja uskonrauhaan. Uskonsodalla viitataan jonkinlaiseen ”sotaan” erilaisten uskonnollisten ryhmien välillä tai toista uskonnollista suuntausta vastaan. Uskonrauha taas terminä esiintyy esimerkiksi Suomen rikoslain 17. luvun pykälässä 10, jossa säädetään rangaistus ”uskonrauhan rikkomisesta”. Tästäkin pykälästä käy selvästi ilmi, että uskonrauhaa ei ole, jos yksikin osapuoli meluamalla tai muutoin häiritsee uskonnon harjoittamista. Uskonrauha voi siis vallita vain, jos kaikki osapuolet kunnioittavat rauhaa.
Uskonnottomat eivät harjoita uskontoa, mutta uskonnon ja uskonnottomien välillä voi vallita joko uskonsota tai uskonrauha. Sotaan riittää, että jompikumpi puoli häiritsee toista; rauha vallitsee jos kaikki osapuolet antavat toistensa elää omaa elämäänsä vapaasti.
Vapaa-ajattelijoiden agendaan kuuluu, että emme tavoittele uskonnonharjoituksen kieltämistä sinänsä, kunhan siitä ei aiheudu haittaa. Analogisesti naapuri saa omalla tontillaan täysin vapaasti palvoa maillaan virtaavaa puroa, mutta puroveden myrkyttämiseen olisi syytä puuttua. Samalla haluamme symmetrisesti uskonnottomille vapauden olla harjoittamatta uskontoa.
Jättävätkö uskonnot uskonnottomat rauhaan? Silloin uskontojen nimissä ei vaadita uskonnottomia osallistumaan uskonnon harjoittamiseen kouluissa tai puolustusvoimissa, eikä kielletä uskonnottomilta esimerkiksi avioliittoa, työntekoa tiettynä ajanhetkenä tai tiettyjen ruokien syömistä. Taikka sekoitekankaisia vaatteita (jotka 3. Mooseksen kirja kieltää). Eikä uskonnottomia vaadita lapsen nimenantojuhlassa pukeutumaan kummitukseksi, taikka työskentelemään jouluna ikään kuin vuodenkiertojuhlat olisivat jotenkin kirkon keksintö.
Rauha olisi kiva. Niin Suomenmaalla kuin myös Ukrainassa ja Lähi-idässä.