Vihdoin joutui armas aika ja koitti suvi suloinen, ja jälleen kerran koulujen juhlasalit täyttyivät yhteislauluista, vanhempien silmäkulmaan hiipivistä kyynelistä ja opettajien laatimista ohjelmista, joissa perinteen nimissä veisataan yhä kristillisin sanoituksin. Suvivirsi soi – kuten sen ”kuuluukin”, ainakin jos aikuisilta kysytään.
Mutta pysähdytäänpä hetkeksi. Kenelle nämä juhlat oikein ovat? Lapsille – vai niille aikuisille, jotka kaipaavat omaa lapsuuttaan ja ekaluokkalaiset veisaamaan kristillistä ylistyslaulua, jotta omat, nostalgiset muistot saavat olla hetken parrasvaloissa? Kun aikuiset väittävät, ettei kukaan lapsi mene virrestä rikki, he paljastavat samalla, että heidän tarpeensa menevät edelleen lasten edelle.
On helppo romantisoida perinteitä, mutta koulu ei ole aikuisten nostalgianhoitopaikka. Julkinen oppilaitos on lasten paikka – monenlaisten lasten. Kun virsi alkaa raikua juhlasalissa, ei kaikkia suinkaan yhdistä yhteislaulu, vaan osa kokee vierautta, jopa ulkopuolisuutta. Oikeus olla osallistumatta on kyllä olemassa ihmisoikeuksien nojalla – mutta toteutuuko se käytännössä? Montako koulua oikeasti järjestää kaikille aidon mahdollisuuden poistua tilasta leimaamatta lasta ”erilaiseksi”?
Suvivirrestä on tullut kulttuurisodan ikoni, jolla pidetään kiinni ”vanhoista hyvistä ajoista” ja tehdään politiikkaakin kunnallisvaaleissa. Perinne on saanut erityisluvan jatkua, mutta se ei tee siitä automaattisesti oikeaa. Säännöt ovat yksiselitteiset: uskonnonharjoitus ei kuulu julkisen koulun pakolliseen ohjelmaan. Se, että virsiperinne saa jatkua, on hallinnollinen kompromissi – ei pedagoginen, saati eettinen ohjenuora.
Muita suomalaisia kulttuuriperinteitä ovat mm. alkoholismi ja perheväkivalta. Perinne oli myös opettajan karttakeppi ja ruokarukoukset kouluissa. Perinne ei ole itseisarvo. Koulujen juhlat ansaitsevat sisältönsä lasten eikä aikuisten menneiden muistojen kautta.
Ehdotus: lauletaan virsi siellä, minne se oikeasti kuuluu – kirkossa tai karaokessa.