JOSKUS kymmenen vuotta sitten keikkamatkalla Vaasassa yövyin Airbnb-huoneessa omakotitalossa. Huoneen vuokraaja oli talossa asuva miellyttävä nainen. Kun kävin ennen nukkumaanmenoa vessassa, nainen näki minut ja viittoi käymään olohuoneessa. ”Haluatko istua viereeni?” hän osoitti tyhjää paikkaa sohvalla. Halusin. Istuin alas, tunsin hänen reitensä omaa reittäni vasten, en keksinyt puhuttavaa. Nainen sanoi: ”Voinko pyytää sinulta jotain?” Vedin henkeä. ”Voit”, kuiskasin. Nainen innostui: ”Saanko lukea sinulle Raamattua?”
Kun toimin palotarkastajana Helsingissä 1990-luvun alussa, eräs uskoon pamahtanut kollega sai houkuteltua minut Poliisien kristillisille päiville leirikeskukseen Jyväskylään. Iltanuotiolla kerroin, että en ole uskossa, olen etsijä. Se ei ollut poliiseille ongelma. ”Voinko rukoilla puolestasi?” kalju verkkaripukuinen poliisimies kysyi. ”Voit”, sanoin. Hän nousi seisomaan, laski kätensä pääni päälle ja alkoi rukoilla ääneen. Kaikki nuotiolla istuneet raavaat miehet nousivat myös ja siunasivat minua kädet pääni yllä. ”Tervetuloa uskovaisten joukkoon”, kollega onnitteli minua kädestä pitäen.
Vuonna 2009 ”paljastin” Skeptikko-lehdessä, että olen joskus uskonut Jumalaan, Jeesukseen ja jopa Pyhään Henkeen; että olen kaatunut kirkon alttarilla Seppo Juntusen ja Pirkko Jalovaaran käsittelyssä. Kirjoitin myös, että enää en usko Jumalaan; kaatuminen perustuu suggestioon ja rukousvastaukset valikoivaan muistiin. Muuan uskovainen nainen, josta sittemmin tuli kristillisen lehden toimittaja, lähetti minulle sähköpostia, jossa kiitteli, että olin avannut näkymää omaan etsintääni. Meistä tuli ystäviä. Kun hän viitisen vuotta sitten pyysi minut mukaansa Kallion kirkkoon kuuntelemaan kelttipyhimysten lauluja keskiajalta, suostuin. Myöhemmin ravintola Oivassa hän kysyi, voiko piirtää ranteeseeni pyhällä vedellä ristin, joka ei koskaan kulu pois. ”Voit”, vastasin.
Kirjassani ”Lasiinsylkijä” (Savukeidas, 2016) kirjoitan etsinnästäni: ”Raamatussa sanotaan, että koputtavalle avataan. Paskat. Mä koputin kaksi vuotta joka päivä, mutta Jeesus ei tullut ovelle, ei edes kurkistanut ovisilmästä.” Viime syksynä ilmeisesti kirjani lukenut tuntematon nainen kysyi WhatsApp’issa, voiko lähettää muutaman kuvan Kalevi Lehtisen kirjan ”Löytöretkellä” (Päivä, 1999) sivuista. ”Voit”, naputin. Kuvien pääsanoma oli, että jos kerran olen koputtanut Jeesuksen ovea, niin Jeesus on minussa, vaikka en sitä huomaisi. Jeesus ei luvannut, että kokisin suloisia tunteita, kun hän avaa oven. Hän lupasi, että ottaa elämäni haltuunsa. Kun ymmärtäisin tämän, elämäni muuttuisi ja tulisin säteilemään Jeesuksen rakkautta.
Lokakuussa ”Hengen ja tiedon” messuilla Helsingissä minut pysäytettiin käytävällä. Silmälasipäinen mies kysyi, voiko rukoilla puolestani. Minä kysyin hintaa. Ilmaista! ”Voit”, ilmoitin. Minut johdateltiin ”Healing Roomsin” luokkaan, jonka nurkkauksessa miehen seuraksi ilmestyi nainen. Kun sanoin, että en usko rukoukseen, mies vakuutti, että voin muuttua: hän itse oli vielä kaksi vuotta sitten marxilainen biologi ja ateisti, mutta ei ole enää. Nainen kertoi, että hänen miehensä luki 20 vuotta sitten Raamatun ja tuli uskoon. ”Miksei kaikille koputtaville avata?” kysyin. Sain kuulla, että esteeni ovat vapaa tahto ja saatana.
Ymmärrän hyvin, että jos ihminen on varma siitä, että on löytänyt tien taivaaseen, hän haluaa ohjata sinne muitakin. Minun ongelmani ei ole ottaa neuvoja ja rukouksia vastaan. Minun on helppo sanoa ”voin”. Ongelmani on se, että minulta puuttuu kyky tulla uskoon. Nuorena yritin täysillä olla uskovainen, mutta sisimmissäni tiesin, että huijaan itseäni. Lada nyki edelleen, kun ajoin poliisien leiriltä kotiin. Risti ranteessani hinkkautui vapareiden saunaillassa pois. Jeesuksen säteily sielussani puoliintui ja hajosi kokonaan ennen kuin sitä edes huomasin. En ole ateisti piruuttani. Se on ominaisuus, luonteenpiirre. Se ei ole ongelma. Se on ratkaisu.
RISTO K. JÄRVINEN