ESA AALLAS
José Saramago: Jeesuksen Kristuksen evankeliumi. Tammi, 1998.
Kun sekä Portugalin katolinen kirkko että Vatikaani ovat paheksuneet Jeesuksen Kristuksen evankeliumi -teosta (O Evangelho Segundo Jesus Cristo, 1991), niin eihän kirjaa voi olla suosittelematta. Paheksuneita myötäillyt Portugalin varapääministeri Cavaco Silva vaati jopa teoksen poistamista Euroopan Aristeion-kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalta, jolle se palasi kansainvälisten protestien myötä. Vatikaani myös tuomitsi kirjallisuuden Nobelin myöntämisen 1998 tuolle kommunistille. Kun José Saramago kuoli 2010, leppymätön katolinen kirkko kirosi: ”Uskonnon vastainen ideologi, ääripopulisti”.
Tunnettua legendaa Jeesuksen vaelluksesta ja kohtalosta omaperäisen luovasti kuvaava Saramago kyseenalaistaa ja maallistaa monia pyhiä tabuja ja uskomuksia, ironiaa kaihtamatta. Kuin kouluaineessa eräänä kylmänä ja sateisena talviyönä saapuu Nasaretin Marian taloon enkeli. Siivekäs kertoo Jeesuksen siinneen Herran siemenestä, jonka tämä oli käynyt vaivihkaa ohimennen sekoittamassa Marian puolison Joosefin siemeneen.
Jeesus puolestaan menettää poikuutensa kädestä pitäen opettavan, kokeneen portto Maria Magdalenan kanssa. Heidän lemmenaktiaan kirjailija kuvaa kuuden sivun verran teoksistaan tutuilla, joskus sivun ja toisenkin mittaisilla välimerkittömillä, repliikkiviivoja ja lainausmerkkejä hylkivillä kappaleilla.
Jeesus alkaa elää vihkimättömänä porton kanssa tuoden vaelluksillaan esiin opetuslastensa evankeliumitarinoista tutut, uskomattomat kykynsä. Vaelluksillaan Jeesus kohtaa Jumalan ja paholaisen, entisen paimenensa veneessä.
”Perätuhdolla istui Jumala. Kookas vanha mies, rintaa peitti aaltoileva parta, pää paljaana tukka valloillaan, kasvot leveät ja voimakkaat, huulet paksut, eikä suu näyttänyt puheessa liikkuvan, vaatteet kuin rikkaalla juutalaisella… ”
Juutalaisten jumalana 4004 vuotta ollut Jumala kertoo tarvitsevansa Jeesuksen apua marttyyrina laajentaakseen vaikutuspiiriään. Jeesusta puistattaa ja hän tajuaa paholaisen hymyn, sillä myös tämän valta kasvaa, koska Jumalan rajat ovat myös paholaisen rajat.
Poika utelee Isältään, paljonko kuolemaa ja kärsimystä tämän voitto muista jumalista vaatii. Jumala latelee sivukaupalla vaadittavaa ääretöntä kärsimysten ja kyynelten merta. Aloittaen aakkosittain.
”Prahan Adalbert surmataan seitsenkärkisellä pertuskalla, Syyrian Aurea kuolee nauloja täyteen hakatussa tuolissa, kun veri vuotaa kuiviin, Rooman Beatrix kuristetaan kuoliaaksi, Castulus haudataan elävältä, Eliphius surmataan irrottamalla päänahka, Fabianus rautakarstoilla, Hadrianus vasaroidaan kuoliaaksi alasimen päällä, Jeanne d `Arc poltetaan elävältä…”
Kun Jeesus kysyy, oliko siinä kaikki, isänsä vastaa ei, lisää sodat ja verilöylyt sekä ristiretket pyhille paikoille. Ja sitten on vielä inkvisitio. Pyhän viraston tuomioistuin, välttämätön paha. ”Sen avulla tehdään loppu saastasta, jollaista sinun kirkkoosi joskus pesiytyy”, Jumala valistaa poikaansa. Ja vakuuttaa, ettei kaipaa kunniaa vaan valtaa.
Paholaisen mielestä täytyy olla Jumala, jotta voi noin kovasti mieltyä vereen. Paholainen ehdottaakin, että Jumala antaisi hänelle anteeksi ja lopettaisi pahan, jolloin Jeesuksen ei tarvitsisi kuolla. Jumala vastaa katoamalla veneestä sumun suojassa tuonpuoleisiin.
Jeesuksen jo kituessa ristillään Jumala ilmestyy ja jylisee mieltyneensä poikaansa. Tällöin poika käsittää, että hänet oli johdettu harhaan ja saa mieleensä kuvan siitä veren ja kärsimyksen virrasta, joka oli hänen jalkojensa juuresta tulviva yli koko maailman. Poika huutaa taivaassa lymyilevän isänsä perään: ”Ihmiset, antakaa hänelle anteeksi, hän ei tiedä mitä on tehnyt”.
Lehtihaastattelussaan kirjailija Saramago katsoi, ettei yksikään uskonto, ilman poikkeuksia, onnistu ikinä yhdistämään ihmisiä eikä saattamaan heitä sovintoon. Päinvastoin, hänen mielestään uskonnot ovat olleet ja tulevat olemaan syy sanoinkuvaamattomiin kärsimyksiin, verilöylyihin sekä hirviömäisiin fyysisiin ja henkisiin väkivallan tekoihin, joista koostuu yksi ihmiskunnan kärsimyshistorian pimeimmistä luvuista. (La Repubblica, 20.9.2001)
Avoimesti ateistisen vakaumuksensa esiin tuovan kirjailijan teoksen ääressä nousevat mieleen myös menneet ja nykyiset uskonnottomat hirmuhallitsijat. Surrealismia ja kuvitelmia teoksissaan suosiva tekijä kritisoi eräissä muissa romaaneissaan poliittisen vallan väärinkäyttöä. Kertomus näkevistä -teoksessa länsimainen demokratia on muuntumassa poliittisen eliitin diktatuuriksi, jossa 70 prosenttia vaaliuurnaan jätetyistä äänestyslipuista on tyhjiä.
”EN SYNTYNYT NOBELIA VARTEN”
José Saramago (1922 – 2010, Lanzarote) syntyi Azinhagan maalaiskylässä Portugalin koillisosassa Maria de Piedaden ja Josè Sousan maatyöläisperheeseen. Kirjailijan sukunimeksi Sousan sijaan vakiintunut Saramago merkitsee ruohokasvia, jonka lehtiä köyhät lisäsivät keittoihinsa.
Perhe muutti Lissaboniin Saramagon ollessa parivuotias. Isä työskenteli liikennepoliisina ja äiti kotiapulaisena. Vanhempien varattomuuden takia Saramago jätti 12-vuotiaana oppikoulunsa ja kävi ammattikoulun, josta valmistui sorvariksi.
Pari vuotta automekaanikkona työskennellyt Saramago meni vuonna 1944 naimisiin rautatieyhtiön konekirjoittaja Ilda Reisin kanssa, josta tuli sittemmin tunnustettu taidekaivertaja. Heille 1947 syntyneen Violante-tyttären aikaan Saramago toimi sosiaalihuollon virkailijana.
Kirjat alkoivat vetää puoleensa Lissabonin julkisissa kirjastoissa iltamyöhään viihtynyttä lukijaa. Vuonna 1947 valmistuneet pari novellia eivät vielä nostaneet uraa lentoon. Kirjallisuuden piiriin hänet vei 1950 alkanut toimensa Estúdios Cor -kustantamon kääntäjänä ja toimittajana. Vuonna 1968 Saramago rakastui kirjalliseen neuvojaansa, näytelmäkirjailija ja novellisti Isabe da Nóbregaan.
Hänelle José omisti teoksensa Baltatsar ja Blimunda (Memorial do convento, 1982) sekä Ricardo Reisin viimeinen vuosi (O ano da morte de Ricardo Reis, 1984). Seurustelu jatkui vuoteen 1986. Ilda Reis ja Saramago erosivat 1970.
Portugalin sotilasdiktatuurin kieltämään kommunistipuolueeseen (Pardido Comunista Português) Saramago liittyi vuonna 1969 ollen vielä 1989 puolueen ehdokas paikallisvaaleissa. Vuonna 1921 perustettu PCP oli keskeinen, António de Oliveira Salazarin melkein viisi vuosikymmentä jatkuneen autokratian vastustaja. Vasta kevään 1974 neilikkavallankumous kaatoi Salazarin diktatuurin. Huhtikuusta marraskuuhun 1975 Saramago toimi lissabonilaisen, neilikkavallankumouksessa kansallistetun, entisen diktatuurin äänenkannattaja Diário de Noticias -sanomalehden varapäätoimittajana. Marraskuun 25. päivän epäonnistuneen vasemmistolaisen, armeijan kapinallisten laskuvarjojoukkojen tukeman vallankaappauksen jälkeen Saramago ja eräät toiset kommunistitoimittajat erotettiin lehdestä liian radikaaleina.
Eräiden arvioiden mukaan Saramago pettyi, kun vallankumous ei tehnyt maastaan sosialistista. Poliittisia, sosiaalisia ja uskonnollisia auktoriteetteja vastustanut kirjailija luonnehti kommunismiaan henkiseksi ja lojaaliksi asenteeksi ja mahdollisuudeksi. Neuvostoliiton sananvapauden rajoituksia hän kritisoi.
Vuodesta 1979 alkaen kirjailijan työhön keskittyneen Saramagon maine kasvoi kahdeksankymmentäluvulla. Vuonna 1988 hän solmi liiton toimittaja Pilar de Ríon kanssa. Kun 76-vuotiaalle Saramagolle myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto ensimmäisenä portugalialaisena kirjailijana 1998, niin lissabonilaisen A Capitalan -lehden otsikon mukaan saaja itsekin katsoi, ettei ollut paras valinta. ”En syntynyt tätä varten.”
Nobel-puheessaan hän arvosteli epätasa-arvoisuuden ja kurjuuden kasvua. ”Sama skitsofreninen ihmiskunta, jolla on kyky lähettää välineitä planeetoille tutkimaan kallioiden koostumusta, kykenee kirjaamaan välinpitämättömyydellä miljoonien ihmisten nälkäkuoleman. Marsiin lento näyttää onnistuvan helpommin kuin käynti naapurissa.”
Saramago kuoli 87-vuotiaana 18. kesäkuuta 2010 Lanzarotella Kanariansaarilla. Sinne hän muutti 1992 protestina kohtelustaan Aristeion-kirjallisuuspalkintojupakassa. Kaksi päivää myöhemmin Lissabonissa pidettyä hautajaissaattoa seurasi ainakin 20 000 ihmistä. Heistä monet kantoivat Salazarin autokratian huhtikuussa 1974 kaataneen vallankumouksen symbolia, punaista neilikkaa. Surusaatosta poissaoleviin kuului oikeistolainen presidentti Aníbal Silva.
Kun Saramagon kuolemasta oli kulunut vuosi, tuotiin hänen tuhkansa synnyinkylästään Azinhagasta laskettavaksi satavuotiaan oliivipuun juurelle Lissaboniin José Saramago -säätiön Casa dos Bicos -talon aukiolle.
Saramagon tuotannosta on suomennettu 14 teosta vuosina 1982-2008 Tammen julkaisemana.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.