Kirjasodat ja muut sananvapauden hulinat

Kuusikymmenluvun radikaalien nimiä punaisella alkukirjaimella: KOSKINEN ENNALA KILPI RINTALA SALAMA LINNA DONNER IRWIN SAARIKOSKI

Valtarakennelmia, uskontoja ja perinteisiä arvoja on syytä kyseen­alaistaa, jos niistä on haittaa.

Kuvakollaasissa kirjailijoita, Sissiluutnantti-kirjan kansi, ristillä riippuva sika ja alaston esiintyjä yleisön edessä. Kuvankäsittely: Yki Räikkälä

YKI RÄIKKÄLÄAvaa artikkeli PDF-tiedostona

■

Kuusikymmenluku oli nuorison radikalisoi­tumisen ja kulttuuri­pöyristymisten aikaa. Nämä molemmat liit­tyvät löyhästi toisiinsa. Nuo kulttuuriset kiistat, jotka nyky­päivinä vaikuttavat varsin eksoottisilta, johtuivat moraalisesta pönäkkyydes­tä ja arvoista, joiden ajateltiin olevan muuttumattomia. Edellisessä Vapaa Ajattelijassa käsitelty Hannu Salaman saama tuomio kirjastaan Juhannustanssit ja tuomiossa määrätyt poistot ovat häpeätahra niin kulttuurielämän kuin oikeuslaitoksemmekin historias­sa. Kuten myös maamme lainsäädän­nössä. Vasta vuonna 1999 jumalanpilk­kalakia muutettiin niin, että puhuttiin eufemistisesti ”uskonrauhan rikkomi­sesta”, mutta jumalanpilkkalaista kyse edelleen on.

Jumalanpilkkalaki siis oli perus­teena vuoden 1966 oikeudenkäynnille ja kirjailijan sekä kustantajan saamille tuomioille ja määräykselle kirjan pai­nosten tuhoamisesta. Sen sai julkaista vain sensuroituna. Itselläni on kirjasta vuoden 1966 kappale, jonka alkulehdil­lä ilmoitetaan: ”Sivujen 139–142 pois­tot perustuvat Helsingin hovioikeuden 19.9.1966 antamaan päätökseen.”

Paavo Rintalan kirjoissa on run­saasti pohdintaa uskonnollisuudesta, kristinuskon jumalasta ja Kristus-myy­tistä. Hän kävi koko elämänsä ajan omaa kamppailuaan uskon ja epäuskon välillä. Hän kävi pitkään kirjeenvaih­toa sukupolvea nuoremman kirjaili­jan Juha Seppälän kanssa. Seppälä on kirjoittanut Rintalan tuotannosta kir­jan Rintalaa lukiessa. Seppälä tuossa kirjassa ilmoittaa itse, että ”Jeesuksen kuolema on ihmisen, ei Jumalan pojan kuolema, ihmisen, joka eli joulusta ke­vään kynnykselle. Minun evankeliumi­ni loppuu ristille”. Tämä on Seppälän kuvaus omasta uskonnottomuudes­taan, eikä tuossa oleellista ole se, kuin­ka todellinen oli Raamatussa kerrottu Jeesus. Oli historiallinen tai ei, mutta ainakaan ei jumalallinen.

Rintalan Sissiluutnantti -kirjasta nousi myös iso kirjasota. Moraalista närkästystä aiheutti se, että Rintala keh­tasi kuvata rintamalla olleiden lottien ja upseerien vapaa-ajan viettoa suunnil­leen niin kuin se oikeasti tapahtui: sotaa ja parittelua. Lottien kunniaa loukat­tiin. Toki Väinö Linna sai jo 50-luvulla moitteita samasta asiasta Tuntemattomassa sotilaassa. Närkästystä herätti paitsi upseerien ja lottien kanssakäy­misen kuvaaminen myös se, että osa lukijoista piti kirjaa epäisänmaallisena. Poliittisen kentän toisella laidalla taas arvosteltiin sitä, että isänmaallisuus yh­distettiin kirjassa sotaisuuteen.

Harro Koskinen sai vuonna 1974 jumalanpilkkatuomion teoksestaan Sikamessias (1969). Maalauksen Nuorten näyttelyyn kelpuuttanut jury sai myös sakkotuomion korkeimmassa oikeu­dessa asti. Rikosilmoituksen teki eräs maallikkosaarnaaja.

Koskinen oli mukana myös under­groundrock- ja performanssiryhmässä Suomen Talvisota 1939–1940. Sen lau­luissa pilkattiin isänmaallisia ja kon­servatiivisia arvoja, mutta se lienee ollut niin marginaalinen ja underground, ettei se juuri intohimoja nostattanut. Rokki siedettiin ”nuorison siistinä kapinallisuutena”, mutta taidenäytte­lyssä ei saanut taiteen nimissä esittää räävittömyyksiä. Sikamessias-teosta ei onneksi määrätty tuhottavaksi. Ei ehkä uskallettu. Se on Kiasman kokoelmis­sa. Sikamessias pöyristytti vielä vuonna 2017 ”Suomen 100-vuotisjuhlanäytte­lyssä” eräitä kansanedustajia, kuten esimerkiksi Mika Niikkoa (ps).

Jörn Donner, Irwin, Pentti Saarikoski, Veikko Ennala ym. tekivät myös juttuja, joissa ilmeinen päätarkoitus oli näytösluontoisesti panna jalalla koreasti uskontojen ja sovinnaisuuksien päällä. Saarikoski tosin lähinnä sovinnaisuu­desta piittaamattomalla elämäntyylil­lään. Avantgardekirjailija Hans Selo pöyristytti seurustelemalla vanhan näyttelijädiiva Ella Erosen kanssa. Undergroundyhtye The Spermin per­formanssissa Kain ja Abel joulukuussa 1968 vanhalla ylioppilastalolla viime vuonna kuollut Mattijuhani Koponen oli suorittavinaan penetraation flyygelin päällä ja lausui runoa alastomana. Mo­raalisten arvojen puolustajien niskakarvat pystyyn hän sai myös esiintyessään opiskelijoiden YK-juhlassa Nylands Nationilla pelkkiin sukkiin, kau­laliinaan ja villamyssyyn pukeu­tuneena. Hän sai kuuden kuukau­den linnatuomion. Myöhemmin Koponen kertoi, että alastomuus ei liittynyt seksuaalisuuteen, vaan sillä ilmaistiin totuuden etsimistä: alastomana ihminen on paljas ja kasvotusten totuuden kanssa.

Viimeisiä sovinnaisuuteen liittyviä kirjadebatteja lienee ollut kesäkuussa kuolleen Eeva Kilven Tamara (1979). Kirja kertoo sek­suaalisesti aktiivisen naisen ja ala­raajahalvautuneen miehen välisestä suhteesta. Eeva Kilpi kertoi vuonna 2019, että sukupuolella oli merki­tystä kirjan saamille negatiivisille arvosteluille: ”Ehkä Tamara olisi sallittu miehen tekemänä. Nyt se ällistytti ihmisiä eivätkä he iloin­neet, että vihdoinkin nainen kuvaa seksiä. Käsittelin miehen ja naisen suhdetta ja seksiä hirveän kunnioit­tavasti ja kohteliaastikin. Voi sanoa, että se oli silloin yhä tabu.”

Seksuaalisuuteen ja morali­teetteihin liittyviä tabuja on vie­lä edelleen Suomessakin, joskin yhteiskuntamme yleisen sekula­risoitumisen ja moninaistumisen ansiosta ei takavuosikymmenten kaltaisia suuria kohuja ole enää helppo synnyttää, jos joku sellaisen haluaisikin aikaan saada.

Moraalinen närkästyminen liit­tyykin varsin kiinteästi yksioikoi­seen suhtautumiseen totuuteen ja sellaisten arvojen, joilla ei ole kestä­vää perustaa, kyseenalaistamiseen. On kuitenkin syytä pohtia, missä menee raja: pilkataanko yksittäis­ten ihmisten uskomuksia ja arvoja vai esitetäänkö vain perusteltua kritiikkiä. Henkilön, joka uskomi­sellaan ei haittaa ketään, pilkkaa­minen on asiatonta. Ns. alaspäin lyöminen on julmaa.

Valtarakennelmia, uskontoja ja perinteisiä arvoja on syytä kyseen­alaistaa, jos niistä on haittaa. Mo­nissa maissa on jopa hengenvaaral­lista arvostella perinnäisiä tapoja, arvoja ja uskontoa. Jumalanpilkka absurdiudestaan huolimatta voi joissain maissa tuottaa kuoleman­tuomion. Pilkkaamisella harvoin saa mitään edistettyä, mutta maa­ilmaa ei paranneta, jos vahingolli­set, eriarvoistavat ja sortavat arvot ja uskonnot jätetään rauhaan, ja sananvapauden tukahduttamisen sallitaan jatkuvan.

■

Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehdessä 3/2026.