YKI RÄIKKÄLÄ
Jälleensyntymisellä ymmärretään sitä, että sielu voi vaellella ruumiista toiseen. Kristinusko kieltää moisen heretian. Mutta kristinuskoon se periaatteessa kyllä kuuluu, koska se sielu. Ja sitten se ”uudestisyntyminen”, mikä nyt tietty on aivan eri asia ja kirkon edelleenkin hyväksymä käsitys. Uskoon kääntymisestä puhutaan uudestisyntymisenä. Kuoleman jälkeen ”uudestisyntyneet” siirtyvät taivaaseen – sielu siirtyy ja saa siellä uuden ”henkiruumiin”. Jos tämä ei ole sielunvaellusta, niin mitä sitten?
Kristinusko on selvästi synkretistinen. Siihen on otettu aineksia muista opeista, antiikin kirjoituksista ja sen oppisisällöt ovat muokkautuneet aikojen saatossa ja eri kulttuurien käsityksissä. Aikojen takaisiin juutalaisuuteen ja kristinuskoon kuului mielenkiintoisesti näkemys uudestisyntymisestä, jossa sielu on olemassa erillisenä yksikkönä, ja joka siirtyy kehon ajan päättyessä toiseen kehoon. Eräiden uskomusten mukaan ei vain toiseen ihmiskehoon, vaan eläimeenkin.
Teologian tohtori **Sami Yli-Karjanmaa** on tutkinut kristinuskon häveliäästi taakseen jättämää jälleensyntymisoppia noin 20 vuotta, sekä varhaista juutalaista sekä kristillistä kirjallisuutta. Niin kauan kuin palaat maahan käsittelee lähinnä Alexandriassa eläneitä raamatunselittäjä Filonia sekä parisataa vuotta Filonia seurannutta kirkkoisä Clemensiä ja näiden käsityksiä sielun vaeltelemisesta eri paikkojen välillä. Nämä molemmat fanittivat filosofi Platonia, jonka dialogit sielusta ja ikävästä ihmisen painolastista, ruumiista, vaikuttivat kummankin näkemyksiin ja kirjoituksiin.
Filon Aleksandrialainen sielun vaeltelua pähkäillessään antaa myös mahdollisuuden sieluparan asettua aloilleen: palaamattomat sielut saavat kokea viimeinkin ”pelastumisen”. Ne saavat jäädä pysyvästi Jumalan luo. Eroja sieluilla siinä, asuttavatko nämä ruumista tai eivät, tai kuinka paljon joutuvat vaeltelemaan, ei liene oikein muuten kuin että epäonnistuneet joutuvat palaamaan tänne kurjuuden alhoon.
Molemmat, Filon sekä Clemens, tukeutuivat kristinuskon selityksissään Platoniin. Timaios-dialogissaan Platon kirjoitti, että itse maailmalla on sielu, järki ja ruumis. Ja edelleen, että ”ikuisesti olemassa oleva jumala loi kaikkeuden”. Itse olen ihmetellyt, mitä jumala teki ennen kuin loi maailman. Vastausta usein esittämääni kysymykseeni kristityiltä tähän en ole saanut.
Kuten en kysymykseeni siitä, miltä pitäisi ”pelastua”. Clemensin käsitys oli, että sieluparka pääsee pois fyysisestä maailmasta Jumalan maailmaan, jossa tämä voi katsella herraa läheltä. Ikuisesti. Itse kyllä katsoisin tällaisen todella ankaraksi rangaistukseksi.
Molemmat herrat, Filon ja Clemens, eivät suoraan kerro uskovansa sielun siirtymiseen täällä maan päällä tai tuolla jossain, vaan verhoavat sen esoteerisiin kirjoituksiinsa. Yli-Karjanmaa on näitä seikkoja kaivellut esiin toisin kuin aiempi tutkimus. Itse esoteriaa en ole koskaan ymmärtänyt. Miksi pitäisi olla jotain toisilta ”salattua tietoa”? Kristinusko on myös silkkaa esoteriaa, vaikka kristityt paradoksaalisesti tuomitsevat kaikki esoteeriset (muut) uskonnot ja uskomukset.
Platon dialogeissaan käsitteli eläinreinkarnaationkin. Sielun taipumukset, järki ja oma valinta määritteli, jatkoiko sielu vaellustaan ihmisenä vaiko eläimenä. Ja väärintekijät mielenkiintoisesti petoeläiminä. Mielenkiintoinen seikka tässä on, että jos joku syntyy uudelleen eläimeksi, niin mahdollista on, että tämän sukulainen tuleekin syöneeksi tämän. Tai jos joku kurja syntinen syntyy uudelleen sudeksi, voi tämä hotkia läheisensä, joka taas on saanut lampaan kehon.
Sielunvaelluksesta eläimissä muuten Veikko Huovinen kirjoitti aikanaan herkullisen lyhyen erikoisen, joka on kirjassa Rasvamaksa. Aina ei uudestisyntyminen ole helppoa. Nimittäin jos nykyisin Tiibetissä buddistimunkki suunnittelee uudestisyntymistä, on tämän mielenkiintoisesti anottava siihen lupa Kiinan valtiolta. Sitä en tiedä, onko lupa kalliskin hankinta. Mikään ei ole suojassa byrokratialta.
Uskonnot muuntuvat aikojen saatossa. Kristinuskossa sielu on saanut pitää paikkansa, mutta uskomukset sen kohtalosta vaihtelevat. Sen kirja osoittaa hyvin. Yleissivistävää tietoa kirja tarjoaa muutenkin kuin sielunvaelluksellisista seikoista. Mielenkiintoinen tieto on sekin, että kirkollinen Kotimaa-lehti on saanut nimensä platonistisesta juutalaisuudesta – voitokas sielu pääsee palaamaan ”kotimaahansa”. Pre-eksistenssiin uskonut Clemens tuumi niinkin, että sielu tulee kohtuun ulkoapäin syntymistä valvovan enkelin johdatuksella. Ruumis siis luodaan kohtuun, mutta ei sielua.
Uskonnot ovat olleet ja ovat hedelmällistä maaperää mitä absurdeimmillekin uskomuksille ja käsityksille. Näin on ollut ja näin tulee olemaan, vaikka ajat ja uskomukset muuntuisivatkin. Sielunvaellusopin absurdius kirjassa tulee konkreettisesti esille. Tietty nämä herrat elivät ammoin, mutta edelleenkin keskuudessamme on ihmisiä, joille sielun olemassaolo ja sen ikuisuus on täyttä totta.
Varsinainen lukukirja tämä ei ole, vaikka kirjoitustyyli on rento ja sarkasmiakin on havaittavissa: ”Jalometallit ja kiinteistöt tuppaavat olemaan tämänpuoleisia ilmiöitä.” Itselläni oli kirjaan tartuttava useaan kertaan. Tietoa on runsaasti aina uuvuttavuuksiin asti – eikä vain kirjassa, vaan tuolloin tällöin QR-koodilla avautuvalla Yli-Karjanmaan omalla aleksandria.fi-sivustolla, jossa taas on lisää tietoa. Joka sivulla on sivun alhaalla viitteistöt, joissa lähteiden lisäksi on edelleen lisäselvityksiä. Tosin parempi näin kuin yleensä, kirjan lopussa olevana uuvuttavana luettelona. Huoletta voi todeta, että asiaan Yli-Karjanmaa on paneutunut perusteellisesti. Yksityiskohtia kirjassa on kuin taivaalla tähtiä. Tai sieluja vaeltelemassa etsien seuraavaa osoitetta.