Synnyin pienessä kylässä Ylä-Savossa 1954. Herännäisyysliike oli vaikuttanut seudulla aiemmin, joten lapsuuteni aikaan useimmat kyläläiset olivat vähintään tapauskovaisia. Kylässä ei ollut omaa kirkkorakennusta, vaan kirkko oli parinkymmenen kilometrin päässä. Mutta oli oma hautausmaa, kun sodan aikaan oli tullut tungosta kirkonkylän hautausmaalle. Kylässä oli myös pieni tsasouna, jonka siirtokarjalaiset olivat rakentaneet.
Äiti kuului kirkkoon, mutta isä oli eronnut kirkosta, mikä oli hyvin erikoista. Uskosta ei puhuttu kotona, tai jos puhuttiin, niin irvailevaan sävyyn. Saatettiin pitää sunnuntaisin pilkkaan ampumiskilpailua samaan aikaan, kun naapureilla kuunneltiin kirkonmenoja. Vierailulla ollut helluntailainen täti pahoitti mielensä jo kortin pelaamisesta sunnuntaisin ja lähti metsään rauhoittumaan. Koulun aloitettuani olin ihan pihalla, kun koulussa puhuttiin Jumalasta ja Jeesuksesta joka päivä. Keitä ne on, kyselin, mutta vastaukseksi vain naurettiin: ”Kyllä se sulle selvenee ajan kanssa.”
Ensi päivinä koulussa opettaja kartoitti ynnälaskutaitojamme. Kun vihdoin pääsin vastaamaan kysymykseen, paljonko on 6 ynnä 8, vastasin varmalla äänellä: ”Se on ässän lasti!” Oli pelattu isän kanssa kasinoa useasti. Ei kuulunut opettajan kehuja, vaan pitkän hiljaisuuden jälkeen punoittava opettaja sanoi: ”Se voi olla niin synnillisessä korttipelissä, mutta meillä koulussa se on neljätoista, muista se!”
Kymmenvuotiaana olin hautaamassa isääni kylän hautausmaalle. Hän oli ensimmäinen ihminen, joka sinne haudattiin ilman pappia ja kirkonmenoja. Kaikkihan sen ihmeen halusivat nähdä. Iskeekö salama? Mitä tapahtuu? Äidin kylkeen tiukasti painautuneena ihmettelin ihmismäärää. Koko kylä oli paikalla. Osa oli kuin sattumalta käymässä läheistensä haudoilla, osa seurasi tapahtumaa kirkkoaidan takaa. ”Kylläpä isällä oli paljon ystäviä”, sanoin. ”Hys! Älä ole huomaavinasi, ne ovat vain uteliaita, sanoi äiti.”
Teini-iässä kummitäti kovasti kyseli, milloin pääsen ripille. Hän ei oikein käsittänyt, miksi joku jättää menemättä rippikouluun. ”Eihän sitä saa edes kirkkohäitä, jos ei käy rippikoulua.”
Erosin kirkosta heti, kun se oli mahdollista. Siihen aikaan se oli 20-vuotiaana. Asuin tuolloin Karkkilassa, ja toimenpide oli selkeä. Käynti kirkkoherranvirastossa ja perustelu kirjallisena riitti. Taisin olla iloinen lähinnä siitä, kun tuli kirkollisveron verran suurempi tili. Ehkä olin myös helpottunut, vapaampi.
Myönnän auliisti, että ajatteluni on ollut asenteellista, jopa anarkistista. Yleensä olen ollut vastustamassa valmiiksi annettuja vastauksia, pakollisia normeja. Raamatun kertomukset olivat mielenkiintoisia. Olen aina pitänyt tarinoista. Mutta myös muissa uskonnoissa on kiehtovia tarinoita maailman synnystä, ja miksei sitten vaikka vanha kansanuskontomme tarina sotkan munasta synnystä olisi se oikea. Samoin intiaanien elämänfilosofia luonnon kiertokulusta tuntuu tänä päivänä luontevalta.
Olen ollut suoraan sanottuna joskus kateellinen niille, joilla on niin varma oma usko ja sen tuoma rauha elämänjärjestyksestä. Itse en kuitenkaan voisi toimia niin, se tuntuisi älyllisesti epärehelliseltä. Isoin antini uskonnontunneilta taitaa olla opettajan maininta, että jo sormien ja käsien ristiminen tuottaa tasapainoa. On eräänlaista meditointia. Ja pidänhän minä virsistä ja gospelmusiikista! Niissä en kylläkään ole sanojen takana, mutta pidän siitä ihanasta hurmoksesta, jota jotkut pitävät hengellisyytenä.
Ymmärrän hyvin, että ihmisellä on tarve löytää olemassaololleen jokin suurempi tarkoitus. Siksi kai niitä uskontoja on syntynyt kaikkialle maailmassa. Olen yrittänyt vertailla niitä ja etsiä itselleni sopivaa. Ehkä se olisi buddhalaisuus, joka on enemmän elämänfilosofiaa, tai kungfutselaisuus. Olen kuitenkin päätynyt tähän uskonnottomuuteen, se on minulle paras. Nuorena asiat näkee mustavalkoisina ja etsii totuutta ja selitystä. Ja haluaa olla oikeassa! Eläkeläisenä näkee, että ehdotonta totuutta ei ole, aina voi katsoa asiaa toisestakin näkökulmasta. Jokainen tulkoon onnelliseksi omalla uskollaan ja antakoon toisten harjoittaa omaansa. Erossa valtiosta tietysti.
Yhteiskunta on muuttunut kovasti minun elinaikanani, mutta edelleen kirkon vaikutus on hämmästyttävän yleistä. Presidentti toivottaa uuden vuoden puheessaan Jumalan siunausta. Miksi ei jumalien? Jos vaikka lopettaisi puheensa: ”Jos jumala suo – Ins Allah”. Nousisiko meteli? Olisi kuitenkin tasa-arvoisempaa toivottaa myös muiden uskontojen harjoittajille siunausta. Tai sitten vain meille kaikille hyvää uutta vuotta, ilman jumalia.
P.S. Voinhan olla väärässäkin 😉
Anita Istala