Näin Porin Kinokellarissa v. 1980 varsin tuoreeltaan Werner Herzogin elokuvan Nosferatu (Nosferatu: Phantom der Nach, 1979). Elokuvan hieno visuaalisuus, Kinskin esittämän kreivi Draculan hauras ja kärsivä olemus ja Popol Vuhin musiikki tekivät siitä tyystin unohtumattoman kokemuksen. Nosferatu ei ole kauhuelokuva, vampyyritarina, eikä F. W. Murnaun v. 1922 elokuvan toisinto, vaan Herzogin tutkielma äärimmäisestä henkilöstä ja tämän suhteesta ja kaipuusta normaaliin elämään. Itse asiassa traaginen tarina.

Sittemmin toimin itse Porin kunnallisen elokuvatoiminnan eli Kinokellarin hoitajana ja esitin Herzogin elokuvat Aguirre – Jumalan viha, Woyzeck – kidutettu ja Fitzcarraldo. Kaikki hienoja. Aguirre – Jumalan viha ja Fitzcarraldo ovat aivan käsittämättömiä. Eivät pelkästään komean visuaalisuutensa, äänimaailmansa ja tarinansa ansiosta, vaan myös niiden tuotannon vuoksi. Herzog kuvausryhmineen meni autenttisille paikoille Amazonin sademetsiin. Fitzcarraldossa kokonainen 300-tonninen höyrylaiva kiskottiin vuoren yli. Tosielämässäkin tapahtui laivan siirtäminen vuoren yli joelta toiselle, mutta silloin Enrico Caruso -fani, oopperan Amazonin sademetsään rakentaa halunnut irlantilainen Brian Sweeney Fitzgerald, johon elokuvan päähenkilö perustuu, siirrätti laivan palasina.

Herzog on kuvannut elokuvissaan poikkeusyksilöitä ja näiden konfliktia todellisuuden kanssa. Herzog itsekin on äärimmäisyyksiin menevä ohjaaja. Hänen jo nuoruudesta asti tuntemansa Klaus Kinski, joka esitti noissa kaikissa edellä mainituissa elokuvissa pääosaa, oli niinikään äärimmäisyysihminen. Hankala ja omapäinen. Väitetään, että hän olisi uhannut tappaa Herzogin kuvauksissa Perun viidakoissa. Kuuluisa kuva, missä hän on raivopäisenä kädet Herzogin kurkulla, on kylläkin lavastettu tilannekuva. Kerran intiaanit kysyivät Herzogilta lupaa tappaa Kinski. Ei antanut lupaa. Ehkä kaksikko hakikin sen aikaista klikkijulkisuutta.

Kaspar Hauserin tapausta (Jeder für sich und Gott gegen alle, 1974) en nähnyt elokuvissa, vaan TV:stä yli 10 vuotta sitten. Tallensin sen. 80-luvulla sitä ei ollut filmivuokraamoissa. Samoin kuin edellä mainituissa, on elokuvan päähenkilö poikkeusyksilö ja äärimmäistapaus – henkilö, joka ei osaa ilmaista itseään, on vieras ympäristölleen ja sivistyksen ulkopuolella. Tosin sivistys ei elokuvassa näyttäydy aivan moitteettomana. Elokuva perustuu tositapaukseen. Vuonna 1828 nukkavieru Kaspar Hauser ilmaantui Nürnbergin torille. Tuskin osasi puhua. Häntä oli kertomansa mukaan pidetty jossain loukossa suljettuna vuosikausia, joten kaikki oli uutta ja outoa tälle. Tapaus oli tyyten mysteeri, eikä Kasparin taustaa ole luotettavasti kyetty selvittämään. Eikä lopulta tämän murhaajaakaan.

Papit osallistuivat Hauserin tutkimiseen ja opettamiseen. Näillä oli omat tarkoitusperänsä. He halusivat todistaa tämän kautta Jumalasta – Että tällaisessa villissäkin näkyy Jumalan luomistyö. Eräässä kohtauksessa papit tivaavat Kasparilta, oliko hänelle syntynyt ”luonnollinen käsitys Jumalasta” ja että oliko hän pohtinut hengellisiä asioita vankeudessaan. Kaspar Hauser oli friikki, jota käytettiin hyväksi eri tarkoitusperiin. Tieteilijät, sotilaat, viihdyttäjät, papit jne. kaikki omiinsa.

Kaspar vastasi papeille, ettei hän ollut ajatellut yhtään mitään ja että hänestä on mahdotonta kuvitella, että Jumala olisi luonut kaiken tyhjästä, kuten papit hänelle olivat kertoneet. Papit olivat pöyristyneitä ja käskivät häntä uskomaan ja lopettamaan uskon pimeisiin puoliin paneutumisen. Nämä olivat siis opettaneet kristinuskon opinkappaleita Kasparille ja tämä vierasti niitä.

Herzogin elokuvissa sivistys näyttäytyy usein groteskina, arroganttina ja opportunistisena. Papit saavat käsittelynsä myös tässä kontekstissa. Kaspar Hauserin tapaus tarkastelee sivistyneiden ja oppineiden ihmisten rajoittuneisuutta ja jumittumista totuttuihin ja vallitseviin totuuksiin.

Uskonnollista ulottuvuutta ei elokuvassa ole, vaikka uskonto saakin viileän käsittelyn. Ja alkuperäinen nimi suomennettuna ”Jokainen itsensä puolesta ja Jumala kaikkia vastaan” onkin paljon puhuva. Pappien kanssa keskustelu oli vain yksi, joskin tärkeä, fragmentti elokuvassa. Se kuvasi lähinnä ihmisten vaikeuksia suhtautumisessa toiseuteen. Kaspar Hauser -elokuvan papit olivat kyllä aivan oikeassa sanoessaan, ettei uskon pimeisiin puoliin pidä paneutua. Näinhän se on. Jos niin tehdään, tulee esille liian paljon hankalia kysymyksiä, joita kaikki uskonnot sisältävät. Oletan, että Kasparin suuhun pantu repliikki, vastaus papeille, on Herzogin itsensä kirjoittama. Mutta asiahan on sinänsä selvä. Jos kasvuiässä ei ole indoktrinoitu uskontoon, on todennäköistä, että usko ja uskonto jäävät vieraiksi ja tuntuvat liian abstrakteilta.

Werner Herzog ei ole tehnyt yhtäkään elokuvaa emootioihin vedoten tai tunnereaktioita herutellen. Kerrontatapa on hyvin askeettista verrattuna vaikka Hollywood-elokuviin. Herzog on elossa olevista ohjaajista varmaan äärimmäisin ja definitiivisin yksilön ja yhteisön suhteiden kuvaaja, mutta ulkopuolisen ja tunteettoman tarkkailijan näkökulmasta. Kaspar Hauserin tapaus ei siis ole tunteisiin vetoava elokuva, vaan enemmänkin kyyninen, mutta elokuva on hieno. Ehdoton suositukseni sen käsiin hankkimiseksi.

Yki Räikkälä