VENLA PARANTAJA
Internetissä kiertää huokaus ”Suo minulle keskinkertaisen valkoisen miehen itsevarmuus” (”Grant me the confdence of a mediocre white male”). Voit ostaa tekstin painettuna mukiin tai t-paitaan, jos haluat. Huokauksen taustalla vaikuttaa monen ei-miehen kokemus, että on asia tai aihe mikä tahansa, keskinkertainen valkoinen mies kokee olevansa pätevä kertomaan meille siitä.
Hyvä esimerkki tästä nähtiin vuonna 2021, kun tähtitieteilijä Esko Valtaoja hyväksyi kutsun osallistua Ylen Sannikka-ohjelmaan keskustelemaan rasismista, wokesta ja muista asiaan liittyvistä. Missään vaiheessa hän ei pysähtynyt – ainakaan tarpeeksi vakavasti – pohtimaan sitä, ”olenko minä tähtitieteilijänä paras henkilö käymään tätä keskustelua?”.
Samalla itseluottamuksella miespuolinen työntekijä katsoo asialliseksi vastata kysymykseen, joka on osoitettu hänen vieressään istuvalle naispuoliselle kollegalle: ”Millaista on olla nainen työelämässä tällä alalla?” Eipä siinä jäänyt naiselle muuta todettavaa kuin osoittaa työkaveriaan, joka vihdoin oli lopettanut vastauksensa ja sanoa: ”Tätä. Tällaista se on.”
Vapaa-ajattelija älähtää kyllä, jos pappi pyydetään kertomaan uskonnottomuudesta, mutta tajuammeko älähtää, jos olemme järjestämässä tapahtumaa ja pyytäneet puhujiksi vain miehiä? Tai huomaammeko, kun ryhmään, jonka tehtäväksi on annettu pohtia nuorten asioita, on valittu vain dinosauruksia? Muistammeko vilkaista kokouksessa ympärillemme ja katsoa, keiden annetaan puhua, kenen tehtäväksi annetaan kahvinkeitto ja miksi? Muistetaan, että miehet kokevat naisten puhuneen enemmän kuin miehet, jos naiset olivat äänessä 30% ajasta.
Annamme mediatilaa enemmän miehille kuin muille sukupuolille. Mies on ”normaali”, kaikki muu on poikkeamaa siitä. Hyvä havainnollistus tästä on ajatusleikki, jossa lapsi on autossa isänsä kyydissä, kun he joutuvat auto-onnettomuuteen. Molemmat kiidätetään sairaalaan. Kun lapsi on saatu leikkaussaliin päivystysleikkausta varten, kirurgi astelee huoneeseen. Hän katsoo potilasta ja sanoo: ”En voi leikata häntä, hän on poikani.” Miten tämä on mahdollista?
Tietysti siten, että kirurgi on lapsen äiti. Mutta niin moni ajattelee miestä kuullessaan sanan ”kirurgi”, ”lääkäri”, tai itse asiassa minkä tahansa ammattiin viittaavan sanan, että aivomme menevät hetkeksi solmuun, ennen kuin alamme pohtia kuulemaamme tarkemmin.
Tämä oletus iskostetaan meihin hyvin nuorena. Jo päiväkotilapset yhdistävät ammatit sukupuolen mukaan. He olettavat ammatin edustajan olevan mies, ellei kyseessä ole ammatti, jonka edustajina he ovat tavanneet vain naisia. Kun Tarja Halonen, Suomen ensimmäinen naispresidentti, väistyi, eräs tyttölapsi kysyi äidiltään: ”Voiko mieskin olla presidentti?”
Dunning-Kruger-ilmiö, taipumus yliarvioida omaa tietämystään vaikuttaa vahvana. Sen lisäksi olemme opettaneet ei-miehet olemaan hiljaa, kun mies puhuu. Ja mieshän puhuu, sillä meille on myös opetettu, että kun mies puhuu, hän puhuu loogisesti, järkevästi, asiaa. Kun nainen puhuu, hän on emotionaalinen, puolueellinen, epäluotettava. Siksi samat sanat naisen sanomana koetaan aggressiivisiksi ja töykeiksi, mutta kun mies sanoo ne, hän onkin jämäkkä.
Valkoisen miehen itseluottamus kommentoida mitä tahansa on välillä erittäin rasittavaa. Hän ei pysähdy miettimään sitä, onko hän oikeasti nyt se paras henkilö ottamaan tilaa mediassa tai missä tahansa keskustelussa ja kertomaan omat mielipiteensä rasismista, syrjinnästä, vammaisuudesta, synnytyksestä toipumisesta… Ylipäänsä elämästä jonain muuna kuin valkoisena, lihaa syövänä cis-miehenä.
Valkoinen keskimääräinen mies voi aivan hyvin kirjoittaa lehteen kolumnin sukupuolen moninaisuudesta ja siitä, onko sukupuolia enemmän kuin kaksi, eikä kukaan kyseenalaista hänen oikeuttaan tehdä niin. Hän ei kysy itseltään, olisiko parempi, että aiheesta kirjoittaisikin muunsukupuolinen, sukupuoleton tai transihminen. Tai mitä jos väistyisin, kun keskustellaan rasismista ja antaisin jonkun rasismia kokevan tai edes rasismin kanssa työskentelevän ihmisen puhua, sillä ainoa syy, miksi minulle annetaan tilaa keskustella tästä aiheesta, on se, että olen mies.
Yhdysvalloissa käydään nyt sotaa DEI-politiikkaa vastaan (Diversity, Equity, Inclusion – monimuotoisuus, oikeudenmukaisuus, mukaan ottaminen). Monimuotoisuus on kuitenkin rikkaus. Tieteessä on todettu moneen kertaan, että jos tutkimusryhmän jäsenten taustat ovat liian samankaltaiset, tutkimuksen laatu kärsii. Jos paikalla olisi edes yksi ”outo” – rodullistettu, nainen tai köyhän perheen lapsi – hän huomaisi asioita, käyttäisi sanoja ja tarjoaisi näkökulmia, joita muut eivät välttämättä löytäisi koskaan.
Sanotaan, että naiset menevät terapiaan oppimaan terveitä rajoja siinä missä miehet menevät terapiaan oppimaan empatiaa. Katselin vähän aikaa sitten TikTokissa videota, jossa aviomies kertoi siitä, kuinka hänen avioliittonsa melkein ajoi karille. Hän kertoi tunnistaneensa, että suhteessa oli ongelmia ja kuinka hän oli alkanut lukea parisuhdeoppaita ja itseapukirjallisuutta. Todella monesta oppimastaan asiasta hän meni kertomaan vaimolleen: ”Ootko kuullut tästä? Sunkin pitäis lukee tää ja tää kirja!”
Lopulta, usean vuoden itsensä kehittämisen, terapian ja pariterapian jälkeen, hän tajusi, että itse asiassa hän oli nyt päässyt sinne, missä hänen vaimonsa oli ollut koko ajan. Hän oli ollut niin pihalla, että oli luullut olevansa edellä, kun hän todellisuudessa oli paljon, paljon jäljessä. Videon lopuksi hän vetosi poikiin ja nuoriin miehiin: ”Kuunnelkaa naisia. He tietävät itse asiassa paljon enemmän kuin osaatte kuvitellakaan.”
Hän oli tajunnut asian, jota toivon monen ihmisen pysähtyvän miettimään. Jokainen meistä täällä elää omaa, ainutlaatuista elämäänsä tietämättä, mitä ei tiedä; tietämättä, mitä sellaista tuo toinen tietää, mistä minulla ei ole aavistustakaan. Jos puhuu, ei voi kuunnella. Joskus siis olisi hyvä kysyä: ”Olenko minä nyt se, jonka kannattaa olla äänessä?” Jos vastaus on ei, parasta liittolaisuutta on astua syrjään, käyttää omaa etuoikeuttaan miehenä hyväksi siten, että antaa muille tilaa. Istua alas ja oppia muilta.