Harmaat hiukset, harmaa parta. Mies seisoo jähmettyneenä Keravan taide- ja museokeskus Sinkan portaissa. Mies tuijottaa minua. ”Tunnetaanko me?” hän kysyy ja jatkaa: ”Mikä sinun nimesi on?” Kerron etunimeni. Samassa tajuan, kuka mies on. Pyydän anteeksi, etten heti tunnistanut häntä. ”On tullut kilometrejä mittariin sitten viime näkemän”, selitän. Ja tajuan, että vihjaan hänen vanhentuneen näkyvästi. ”Kummallekin”, yritän lieventää.
”Olet rippipappini”, sanon. ”Ja vihkipappini.” Sitä en sano, että 26 vuotta sitten toivoin, että hän olisi myös ollut pappi, joka kastaa lapseni. Ristiäiset eivät kuitenkaan sopineet hänen aikatauluunsa. Loukkaannuin. Mielestäni juuri hänen olisi pitänyt olla paikalla, kun Jumala kutsuu vauvani nimeltä omakseen. Olihan hän saman katon alla silloinkin, kun lasta pantiin alulle.
”Retriitti!” pappi huudahtaa kuin lukisi ajatukseni.
Nyt hän muistaa minut, mutta vain siitä, että osallistuin vaimoni kanssa hänen vetämäänsä hiljaisuuden retriittiin seurakunnan leirikeskuksessa maaliskuussa 1996. Tuolloin olimme yrittäneet tehdä lasta viisi vuotta. Toivo oli alkanut hiipua, vaikka ennusmerkkejä oli ilmassa. Vaimon uudenvuoden tina oli muistuttanut naista, joka pitää lasta sylissään. Sukulaistäti oli nähnyt unessa kaikki sukuun syntyneet lapset ja pian oli kuulemma taas yksi tulossa. Seurakunnan tilaisuudessa olimme saaneet profetian, jonka mukaan meillä olisi kahden vuoden päästä jo kaksi lasta.
Hiljaisuuden retriiteissä… ollaan hiljaa. Hiljaisuuden, levon ja rauhan on tarkoitus tukea osallistujien hyvinvointia. Ohjelmaan kuuluu myös rukoushetkiä, messuja, virikesanoja. Jokaisella on oma huone, niin oli minulla ja vaimollanikin. Illalla, kun pappi oli pyytänyt kaikkivaltiasta Jumalaa suomaan meille rauhaisan yön ja autuaan lopun, minä hiivin vaimon huoneeseen. Emme vaihtaneet sanaakaan. ”Iltatoimien jälkeen tapahtui Jumalan ihme”, kirjoitin myöhemmin Hiljaisuuden ystävät -lehteen.
Nukuin levottomasti. Luin unessa Raamattua. Kirjassa kerrottiin, että tulemme vihdoin saamaan lapsen. Aamulla heräsin siihen, että diakoni kiersi käytävillä ja veisasi virttä. Yöllä uni oli tuntunut todelliselta, mutta nyt hymyilin ajatukselle, että Raamatussa olisi kohta, josta olin uneksinut.
Virikepuheenvuoron lopuksi päivällä diakoni luki Luukkaan evankeliumin ensimmäistä lukua, joka kertoi pappi Sakariaasta ja tämän hedelmättömästä puolisosta Elisabetista. Diakoni luki, kuinka Sakariaalle ilmestyi eräänä päivänä Herran enkeli, joka sanoi: ”Rukouksesi on kuultu, vaimosi Elisabet synnyttää sinulle pojan ja sinä annat hänelle nimen Johannes.” Vavahdin niin, että penkki narahti. Muistin selkeästi, että juuri kyseistä kohtaa olin unessani lukenut!
Lounaan jälkeen lähdimme vaimoni kanssa ulos. Istuimme hetken puhumatta nuotiopaikalla ristin ääressä ja nautimme auringonpaisteesta kasvoillamme. Kaarnanpala räpytti tuulessa puunkuorta vasten. Seurakuntakeskuksen katolta suli lumi. Jossain käynnistyi moottorisaha.
Hiljaisuus päättyi hetkipalvelukseen ja lähtökahveihin. Pappi toivoi, että olimme saaneet retriitistä jotakin itsellemme. Kyllä olimme! Vaimoni tuli raskaaksi sen aikana. Tyttö syntyi samana vuonna, neljä päivää ennen joulua.
Kuvittelin silloin, että iltatoimien jälkeen todellakin tapahtui Jumalan ihme. Olen varma, että pappi luki retriitin tapahtumista kirjoittamani jutun ja tunnisti itsensä. Sen takia hän muistaa kyseisen retriitin vieläkin, elokuussa 2022. Olihan hän ollut osana suurta ihmetekoa!
Voisin kertoa papille, että menetin uskoni pian lapsen syntymän jälkeen, kun sille ei ollut enää käyttöä. Että tulin järkiini: minusta tuli ateisti ja enteisiin uskomaton skeptikko. Että lapsi ei siinnyt Pyhästä Hengestä eikä papin rukouksista, vaan sai alkunsa retriitissä vain siksi, että vaimoni oli vastikään aloittanut hormonihoidon – ja ensimmäiset hedelmöittymiselle otolliset päivät osuivat juuri kyseiseksi viikonlopuksi. Että meille profetoitua toista lasta ei ikinä kuulunut. Että lapsi erosi kirkosta samana yönä, kun täytti 18.
Mutta miksi tuhoaisin papin kenties todistaman ihmeen? Miksi antaisin faktojen pilata hyvän tarinan? Voisin helposti siteerata hänelle Dawkinsia, mutta sanon vain: ”Hei!”. Pappi jatkaa matkaansa portaita alas. Minä astun ylös valoisaan huoneeseen, kuin taivaaseen.
Risto K. Järvinen