Huomio myös heikkouksiin

JOUKKUEURHEILUN yhteydessä puhutaan usein vahvuuksiin nojautumisesta. Varsinkaan turnauksissa ja ratkaisevissa otteluissa ei ole enää aikaa heikkouksien perusparannuksiin. Tämä ei tarkoita, ettei seuraavaan kauteen valmistauduttaessa huomio kohdistuisi myös heikompiin osa-alueisiin. Vapaa-ajattelijoissa […]

JOUKKUEURHEILUN yhteydessä puhutaan usein vahvuuksiin nojautumisesta. Varsinkaan turnauksissa ja ratkaisevissa otteluissa ei ole enää aikaa heikkouksien perusparannuksiin. Tämä ei tarkoita, ettei seuraavaan kauteen valmistauduttaessa huomio kohdistuisi myös heikompiin osa-alueisiin.

Vapaa-ajattelijoissa tapanamme on viestinnässä painottaa maallistumisen ja katsomusvapauden positiivisia kehitysaskelia: Että uskontokuntiin kuulumattomien määrä kasvaa ja etuoikeuskirkon jäsenmäärä laskee, siviiliavioliittojen osuus on jo reilusti yli puolet ja yhä useammat vauvat välttävät kirkkoon liittämisen. Että elämänkatsomustieto kasvaa. Ja että Protu-leirit ovat hyvin suosittuja ja palaute niistä samoin kuin Pro-Seremonioiden palveluista on hyvää.

Iloitsemme pienistäkin säädöstason saavutuksista: Että oikeuden todistajan ei tarvitse valita Lakikirjan ja Raamatun välillä, että lapsi voidaan liittää uskonnolliseen yhdyskuntaan vain molempien huoltajien suostumuksella ja avioliittolaki tasa-arvoistettiin, että kirkon pitää maksaa alkoholiveroa kirkkoviineistään. Ja että Digi- ja väestötietovirasto on vihdoin saanut aikaan sähköisen palvelun vauvan nimen ilmoittamiseen.

Nyt kysyn: Onko tämä positiivinen hypetys johtanut meidät ylimitoitettuun itsetyytyväisyyteen, jossa ajattelemme kehityksen vain soljuvan itsestään ilman, että tarvitsee toimia ja
suorastaan taistella uskonnottomien oikeuksien puolesta? Olemmeko jollain lailla sokeita jokapäiväisille vääryyksille, turtia uskonnottomien syrjinnälle sekä valtakirkon ja uskontojen epäreiluille etuoikeuksille? Eikö epäoikeudenmukaisuus olekaan sietämätöntä?

Pitäkööt vanhemmat kasterituaalinsa, mutta eikö valtion suorittama vauvan uskonnollinen rekisteröintileima väestötietoihin ole väärin? Eikö äidin painostaminen vauvan kastattamiseen ole härskiä? Siedämmekö ev.-lut. kirkon lähetystyötä päiväkodeissa ja peruskouluissa, vaikka se rikkoo indokrinaatiokieltoa ja perheiden yksityisyyden suojaa? Alistummeko ET:n syrjintään koulu- ja kuntatasolla sekä perusopetus- ja lukiolaissa, vaikka se rikkoo yhdenvertaisuutta ja lapsen oikeuksien sopimusta? Missä ihmeessä viipyy mahdollisuus erottaa lapsi kirkosta netissä?

Miten on mahdollista, että Suomessa ei ole tunnustuksettomia, monikäyttöisiä sisätiloja siviilihautajaisten saattotilaisuuksiin, vaikka meitä muita kuin valtiokirkollisia on 34 % väestöstä? Miten on käynyt niin, että uskonnottomia hautajaispuhujia ei niin vaan löydy uskonnottoman vainajan katsomusta kunnioittaviin hautajaisiin?

Kun seurakuntien hautausmaille viime vuonna haudattiin yli 16 500 uskontokuntiin kuulumatonta vainajaa, vain 5 500 heistä sai ei-kirkollisen hautauksen ja yli 10 000 siunattiin papin toimesta kappelissa. Kirkon hautausmaiden ulkopuolelle päätyi viime vuonna 9 % vainajista, pääosin tuhkana, mutta heistäkin moni oli siunattu ennen tuhkausta.

On siis ilmiselvä tarve hautajaistilaisuuksiin, joissa on ulkopuolisen hautajaispuhujan pitämä puhe. Uskonnottoman vainajan katsomuksen kunnioittaminen hautauksessa on lakisääteinen velvollisuus. Sen toteuttamiseen leskeä ja lähiomaisia on tarpeen tukea eikä syrjiä. On sekulaarin kulttuurin toimijoiden ja koko yhteiskunnan kannalta häpeällistä, että siviilihautajaisiin ei ole sopivia paikkoja eikä puhujia.

Vapaaehtoistoimijoista on kysyntää ja tarvetta kaikkialla kolmannen sektorin kentässä. Protu-leirien paikat täyttyivät alle tunnissa, ja hakijamäärä oli yli kaksinkertainen. Leirin lisääminen kysyntää vastaamaan on aikuisohjaajien määrän kasvusta kiinni. Nyt kirkkoon kuulumattomia nuoria osallistuu Protu-leirejä enemmän ev.-lut. kirkon rippileireille, ja viime vuonna heistä 1360 kastettiin kirkon jäseniksi. Olisitko Sinä ohjaajana ensi vuoden Protu-leireillä?

Hautajaispuhujana toimiminen on tärkeää, tunteellisesti vaativaa mutta myös antavaa ihmisten palvelemista. Yksilöllisestä neuvonnasta, valmistautumisesta ja itse puheesta on oikeus ja kohtuus saada myös palkkio. Noin 300 euron palkkio ei ole kuolinpesän hautajaiskuluista edes suurimmasta päästä. Tässä mielessä hautajaispuhujaksi ryhtymisessä ei ole enää kysymys vain vapaaehtoistyöstä.

Monissa Pohjois- ja Länsi-Euroopan maissa humanistijärjestöjen puhujatoiminta on paljon Suomea laajempaa. Kokonaisuutena kysymys on humanismin lisäksi taloudellisesta toiminnasta, jossa on mahdollisuuksia myös ainakin puoliammattilaisuuteen. Pro-Seremoniat on järjestänyt koulutusta puhujaksi ryhtymistä harkitseville. Olisitko Sinä uusi siviilihautajaisten neuvoja ja puhuja?

 

ESA YLIKOSKI