Peter Gembäck, Annika Sohlander: Knutbyn murha. Seurakunnasta kultiksi. Docendo, 2022.
Mikko Kuustonen: Omaelämäkerta. Johnny Kniga, 2022.
Maija-Leena Rova: Eroon hengellisestä väkivallasta. Books on Demand, 2022.
Mitä fundamentalisti tilaa grillillä? Lahkoperunat. Vanha vitsi, eikä paljon naurata. Vielä vähemmän naurattaa kolme tuoretta kirjaa, joissa sukelletaan uskonnollisten lahkojen syövereihin.
Kihloissa Jeesuksen kanssa
”Knutbyn murha” -kirja on tehty Ruotsissa vaikuttaneen Knutbyn helluntailaisen Filadelfiaseurakunnan entisen pastorin Peter Gembäckin näkökulmasta. Keskeiseksi hahmoksi nousee seurakunnan johtohahmo: karismaattinen, narsistinen, manipuloiva, dominoiva, kateellinen, mustasukkainen, väkivaltainen, pelottava, ahne ja julma Åsa Waldau. Hänen johdollaan seurakunnasta kehittyy paikka, jossa ihmisiä rangaistaan mielivaltaisesti lähes mistä tahansa. Henkinen ja fyysinen väkivalta on arkipäivää. Ihmisiä lyödään ja eristetään, heitä käytetään taloudellisesti ja seksuaalisesti hyväksi.
Åsa Waldau ja seurakunnan pastorit loivat Knutbyssä oman teologiansa, jonka mukaan kaikkien seurakuntalaisten pitää käydä läpi syvällinen muutosprosessi, jossa heidät murskataan henkisesti, nöyryytetään ja nujerretaan. Kaikkien mielenterveys ei menoa kestä.
Klassisen teologian mukaan termi ”Kristuksen morsian” tarkoittaa seurakuntaa, mutta Knutbyssä keksittiin, että Kristuksen morsian onkin itse Åsa Waldau. Kun Waldau oli kihlautunut Jeesuksen kanssa, hän nousi lähes Jumalan asemaan. Jos häntä vastusti tai kritisoi, vastusti itse Jumalaa, ja seuraukset olivat hirvittävät.
Vain harva jätti seurakunnan, sillä samalla olisi menettänyt puolisonsa, lapsensa ja Jumalansa – koko elämänsä. Lahkossa ihminen myös menettää kykynsä ajatella itsenäisesti. Lahkoriippuvuus muistuttaa muita riippuvuustiloja.
Marraskuussa 2003 nuori seurakuntalainen Sara Svensson yritti tappaa pastori Helge Fossmon vaimon ja Åsa Waldaun siskon Alexandran vasaralla keskellä yötä. Hyökkäys epäonnistui. Kukaan seurakunnasta ei ilmoittanut tapauksesta poliisille, sillä he olivat toisilleen lojaaleja niin kuin mafiassa tai moottoripyöräjengeissä ollaan.
Tammikuussa 2004 Svensson onnistui. Hän hankki aseen ja ampui Alexandraa päähän. Hän ampui myös naapuritalon miestä, joka oli naimisissa pastori Fossmon uuden rakastetun kanssa. Mies selvisi hengissä ja pystyi hälyttämään poliisit.
Myöhemmin tuli ilmi, että pastori Fossmo oli manipuloinut Svenssonin tappamaan Alexandran. Hän oli lähettänyt naiselle satoja raamatullisella tyylillä kirjoitettuja tappamiseen kannustavia tekstiviestejä, joiden nainen luuli tulevan suoraan Jumalalta. Fossmo oli suunnitelman aivot, mutta Waldaun viha ja mustasukkaisuus Svenssonia kohtaan mursi naisen niin, että hänet saattoi johdatella murhaan. Ratkaiseva tekijä oli myös yleinen käsitys siitä, että kuolema ei ole lopullinen ja että Jeesus tulee pian takaisin – eli että kenelläkään ei ole elinaikaa kuin vähän jäljellä.
Fossmo tuomittiin elinkautiseen vankeuteen yllytyksestä murhaan ja murhayritykseen. Häntä epäiltiin myös ensimmäisen vaimonsa hukuttamisesta kylpyammeeseen, mutta siitä ei saatu tarpeeksi näyttöä. Svensson tuomittiin oikeuspsykiatriseen hoitoon tekojen tekijänä. Waldau jäi pariksi vuodeksi pois seurakunnasta, mutta palasi entistä suositumpana. Seurakunta lakkautettiin vasta vuonna 2018 sen jälkeen, kun Peter Gembäck oli tehnyt rikosilmoituksen seurakunnassa yhä jatkuneesta väkivallasta ja laittomuuksista. Hän teki ilmoituksen myös itsestään.
Lääkäri ja psykoterapeutti Rigmor Robert kertoo kirjan lopussa, miten suojella itseään lahkoilta: ”Tarkasta karismaattisen saarnaajan taustat. Puhuuko hän totta? Millainen maine hänellä on muissa seurakunnissa? Millaisia jälkiä hän on jättänyt? Miten julistaja reagoi, jos kuulija ei ole samaa mieltä? Saarnaako hän liioittelemalla, yleistämällä ja valehtelemalla? Onko julistus autoritääristä ja dogmaattista tai väittääkö saarnaaja saavansa ainutlaatuista ilmestystietoa Jumalalta?”
Gembäck on yhä uskova, mutta miten ja missä hän harjoittaa uskoaan, on vielä hakusessa.
Mikko Kuustosen helvetti
Muusikko, ihmisoikeusaktivisti ja mediapersoona Mikko Kuustonen syntyi Leppävirralla 1960, noin 50 kilometriä Kuopiosta etelään. ”Omaelämäkerrassaan” hän kertoo, että jäi iltarippikoulun jälkeen mukaan seurakunnan toimintaan, jonka yhteisöstä koki saavansa arvokasta tukea äidin sairastuttua ja lopulta kuoltua syöpään. ”Uskovaisilla oli tarjolla suurin mahdollinen lohtu: lupaus iankaikkisesta elämästä ja jälleennäkemisestä.”
Paikallinen seurakunta oli evankelis-luterilaisen kirkon sisällä toimivan viidennen herätysliikkeen vaikutuspiirissä, joten opetuksessa korostuivat kirjaimellinen raamatuntulkinta ja henkilökohtainen uskonratkaisu. ”Samaistuin Jeesus-hippeihin parhaani mukaan, ompelin farkkuihini One Way -tunnuksen, ja opettelin raamatunlauseita palavalla mielellä.”
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen kitaransoittoa harrastanut Kuustonen päätyi Pro Fideen, Suomen gospelmaailman ykkösbändiin, joka soitti tuohon aikaan vahvasti julistuksellista progressiivista rockia. Hän muutti Raamattuopiston asuntolaan Kauniaisiin, josta käsin keikkaili Pro Fiden mukana ympäri Suomea. Konsertit olivat voimakkaita kokemuksia, joissa musiikin lisäksi käytettiin todistuspuheenvuoroja, luettiin Raamattua, rukoiltiin ja rohkaistiin ihmisiä ottamaan Jeesus vastaan henkilökohtaisena vapahtajana.
Pro Fide teki musiikkia, jonka oli läpäistävä tietyn dogmatiikan seula. Avainsanat ratkaisivat, ja olennaista oli lain ja evankeliumin eli tuomion ja armahduksen oikeaoppinen suhde. Aikojen saatossa Kuustonen huomasi ajattelevansa yhä selkeämmin, että musiikki on musiikkia. Ei pyhää eikä pahaa, vaan musiikkia. Kahdeksan vuoden jälkeen 1987 Kuustonen jäi pois bändistä.
Hän ei osannut aavistaa dominoefektiä, jonka irtautuminen aiheutti. ”Painostavissa lähtökeskusteluissa esimiesteni kanssa minulle alleviivattiin Jumalan asettamaa elinikäistä tehtävää.” Myöhemmin Kuustonen oppi ymmärtämään, kuinka fundamentalistiset yhteisöt toimivat. Niistä ei poistuta kuten normaaleista työpaikoista.
”Halusin yksinkertaisesti jatkaa matkaa, mutta lähtöäni pidettiin kannanottona. Luopumisena ja pyhän tehtävän hylkäämisenä. Yhteys katosi ja aloin saada nimettömiä viestejä, joissa kadonnutta lammasta paimennettiin takaisin ruotuun.” Näiden viestien julmin sisältö oli Kuustosen mukaan koko hänen vakaumuksensa vesittäminen.
Kuustonen saa edelleen käsin kirjoitettuja kirjeitä, joissa listataan Raamatun jakeita ja muistutetaan evankelistan tehtävästä, jolle hän on kääntänyt selkänsä. Hän kertoo joutuneensa työskentelemään vuosia terapeuttien kanssa löytääkseen armollisen maailmankuvan ja elämänsä osana sitä.
Lukuisat keskustelut muiden Pro Fidestä irtautuneiden muusikoiden kanssa ovat vakuuttaneet Kuustosen siitä, että sisäänpäin kääntynyt oikeassa olemisen kulttuuri, kuuntelemattomuus ja jumalallisen vallan käyttäminen tekevät hirvittävää jälkeä. ”Liian monen kohdalla identiteetti ja ihmisyyden turvaverkot on revitty riekaleiksi. Alkoholismi, huumeet, itsetuhoisuus ja masennus ovat tehneet monen elämästä helvettiä, vieneet jopa hengen.”
Kuustonen kertoo, että hänen vakaumuksensa on nuoruusvuosien turbulenssin jälkeen rakentunut hitain askelin. ”Koen ehdottoman tärkeänä pitää hengellisen elämäni yksityisenä, vaikka rakastankin elämänkatsomusten pohdintaa läheisteni kanssa.”
Pelkkä paheksunta ei enää riitä
Oman lapsuutensa vanhoillislestadiolaisessa perheessä elänyt valtiotieteiden tohtori Maija-Leena Rova toteaa kirjassaan ”Eroon hengellisestä väkivallasta”, että hengellisen väkivallan tekijä saattaa pitää tekojaan hengellisenä ohjauksena tai jopa rakkauden osoituksena uskonkumppaniaan kohtaan. Hengellisen väkivallan tuhoisuutta lisää se, että väkivallan välineenä käytetään yhteistä, tunnepohjaista uskonnollista vakaumusta.
Pelkkä asian päivittely tai paheksunta eivät Rovan mukaan enää riitä. ”On ryhdyttävä poistamaan väärinkäytösten moninaisia syitä uskonyhteisöistä ja kohdistettava niihin ehkäiseviä ja oikaisevia toimenpiteitä.” Hän vaatii, että ääriuskonyhteisöjen on kiireesti siirryttävä autoritaarisesta johtamisesta sosiaalista vastuuta seurakuntalaisistaan ottavaan hyvään johtamis- ja hallintotapaan. ”Sosiaalinen vastuullisuus on mahdollista uskonyhteisöissä yhtä lailla kuin yrityksissäkin.”
Niin ikään Rova katsoo, että julkisella vallalla ja evankelisluterilaisella kirkolla on halutessaan keinoja estää hengellistä väkivaltaa ja pelastaa lukuisia sen uhreja turvalliseen elämään ja hyvinvointiin. Esimerkkinä hän mainitsee helluntaikirkon ja ”Uskontojen uhrien tuki” -yhdistyksen käynnistämän ”Kohti turvallista seurakuntaa” -prosessin hengellisen väkivallan estämiseksi. Se voisi olla toimiva malli sovellettavaksi myös muihin uskonyhteisöihin.
Kirjansa loppuun Rova on koonnut neljätoista toimenpide-ehdotusta uskonyhteisöjen demokraattisuuden ja eettisyyden parantamiseksi sekä hengellisen väkivallan ehkäisemiseksi ja väkivallan uhrien auttamiseksi. Näitä ovat mm. opetus- ja kulttuuriministeriöön perustettava uskontovaltuutetun toimi, lapsiasiavaltuutetun ja uskontovaltuutetun yhteistoiminta ja erilaiset julkisen vallan sekä evankelisluterilaisen kirkon tukitoimenpiteet.
Ongelma on, että onnistuakseen muutosten pitäisi lähteä ääriuskonyhteisöjen sisältä, sillä mitä enemmän yhteisöjä ulkopuolelta arvostellaan, sitä enemmän ne sulkeutuvat.
Rovalta on myös julkaistu blogiteksti Keski-Suomen vapaa-ajattelijoiden nettisivuilla. Yhdistyksen kommentin mukaan kaikki Rovan esittämät keinot eivät vastaa vapaa-ajattelijain käsityksiä, joiden mukaan moraali, tasa-arvo ja ihmisoikeudet eivät tarvitse jumalallisia perusteita. ”Vapaa-ajattelijan maailmankuva on humanistinen, rationaalinen, tiedepohjainen ja joustava”, kommentissa todetaan. Vapaa-ajattelijan näkökulmasta helpoin ratkaisu olisi erota kirkosta ja elää uskonnottomana ilman uskontojen aiheuttamia pelkoja ja rajoituksia, mutta se on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Usein hengellisestä väkivallasta kärsineet säilyttävät kuitenkin uskonsa Jumalaan.
Risto K. Järvinen