Kolmekymmentä vuotta sitten päätin antaa jumalalle mahdollisuuden osoittaa, että on olemassa. Kävin valtavasti suosioita, julkisuutta ja kohua keränneiden kaatajaparantajien Pirkko Jalovaaran ja Seppo Juntusen rukousillassa Roihuvuoren kirkossa Helsingissä.
Tunnelma oli odottava. Kuoro lauloi, seurakunnan pappi luki alttarin edessä ääneen mainoksia Jalovaaran ja Juntusen kirjoista ja kertoi, että niitä voi ostaa aulan kirjapöydältä. Myynnissä oli myös Jalovaaran äänikasetteja 35 markan kappalehintaan. Kolehti kerättiin parantajien toimintaan.
Lopulta päästiin asiaan, eli ihmisiä kutsuttiin kirkkosalin eteen ottamaan vastaan siunauksia. Ensimmäiset henkilöt kaatuivat taaksepäin seurakunnan työntekijöiden käsivarsille heti, kun Jalovaara vain pysähtyi heidän eteensä. Juntunen ei tiputtanut porukkaa yhtä tehokkaasti, joten päätin mennä Jalovaaran puolelle jonoon. Jonkun johdattelemana päädyin kuitenkin Jalovaaran ja Juntusen toimintasektoreiden väliin. Jalovaara kulki minusta koko ajan poispäin ja Juntunen ei pysähtynyt kohdallani, vaan valitsi aina vieressäni olevan tyypin. Päättelin, ettei hän halua rukoilla puolestani.
Alkoi ahdistaa, kun kumpikaan ihmeparantaja ei kiinnostunut minusta. Sydän hakkasi, kädet hikoilivat ja pelkäsin, että olen ainoa, joka rojahtaa kanveesiin itsestään, pyörtyy. Taas kerran Juntunen tuli kohti, mutta pysähtyi vieressäni olevan naisen luo, piti kättään hänen lonkallaan ja sitten jalallaan. Äkkiä Juntunen toljotti edessäni. ”Mikäs sulla on?” mies kysyi, tuli lähelle ja käänsi korvansa huuliani kohti, jotta kuulisi vastaukseni. Pyysin uskonvahvistusta, ja kun hän perääntyi pettyneen näköisenä, lisäsin nopeasti, että kyllä sydämen rytmihäiriöitäkin löytyy.
Juntunen ilahtui, asetti kätensä rintakehälleni ja rukoili: ”Tule – nyt”, hän sanoi ja painoi samalla kämmenellään minua rintakehästä taaksepäin. Ajattelin, että ei hän minua työntämällä kaada ja taistelin vastaan. Juntunen rukoili sydämeni puolesta ja painoi taas rintaani taaksepäin, tuli lähelle, liian lähelle, hänen henkensä haisi, mutta edelleenkään en suostunut kaatumaan. Yhtäkkiä jalkani kuitenkin menivät voimattomiksi ja löysin itseni makaamasta lattialla.
Ensimmäinen reaktioni oli häpeä. En tiennyt, mitä pitäisi seuraavaksi tehdä. Minut nostettiin pystyyn. ”Miltä sydämessä tuntuu nyt?” Juntunen kysyi. Vastasin hämilläni, että ei sen kummemmalta. Ei minulla rytmihäiriöitä ennen kaatumista ollut, joten eivät ne yhtäkkiä voineet nyt poissakaan olla. Juntunen tarttui minua kädestä ja sanoi, että siinä näet, kyllä Jumala voi parantaa.
Kävelin takaisin paikalleni kirkon takapenkkiin. Olin pettynyt. Kokemus ei vastannut odottamaani vahvaa hengellistä hurmiota – Pyhän Hengen tyrmäystä, joka olisi tehnyt minusta tosi uskovaisen. Kokemus oli pelkästään fyysinen. Jalkani menivät tunnottomiksi, ei muuta. Tajunnassani ei tapahtunut mitään mullistavaa, en ratkennut vapauttavaan riemuun tai itkuun, kuten olin odottanut ja ehkä toivonut.
Vieläkään en osaa sanoa, miksi kaaduin. Käyttikö Juntunen jonkinlaista painopistekikkaa, jota en huomannut? Oliko se hänen hengityksensä haju, joka sai minut vetäytymään tarvittavan verran liian pitkälle? Vai kaatoiko minut sosiaalinen paine, koska kaikki muutkin kaatuivat?
Tämä kaikki palasi mieleeni, kun huomasin, että Seppo Juntusesta ilmestyi syyskuussa kirja Vieläkin Parantajan palveluksessa (Aikamedia). Tultaessa 2000-luvulle Juntusen ja Jalovaaran tiet erkanivat ja Jalovaara perusti oman rukousyhdistyksen. Vuonna 2017 Jalovaara sai ehdollisen vankeustuomion rahankeräysrikoksesta, koska vain pieni osa rukousilloissa yhdistykselle kerätyistä tuotoista meni niille luvattuun tarkoitukseen, hädänalaisten auttamiseen. Vuonna 2018 hän erosi ev.lut. kirkosta ja kääntyi ortodoksiksi, samalla nimi muuttui Maria Jalovaaraksi.
Seppo Juntunen taas on jatkanut parantamistyötään tähän päivään saakka, mutta ilman suurempaa julkisuutta ja sensaatioita. ”Parantumisia kuitenkin tapahtuu koko ajan”, kirjassa vakuutetaan. Parantumistodistuksia löytyy mm. Remu Aaltoselta ja Samppa Lajuselta. Olkoon tämän palstan teksti oma todistukseni, joka ei koskaan päädy kristilliseen kirjaan.
•