VENLA PARANTAJA
Viime kesänä säätiedotuksista oli lähinnä harmia. Tiedotus väittää, että aamulla on kuumaa, mutta iltapäivällä tulee ukkoskuuroja ja sitten viilenee. Otin siis sadetakin mukaan, sillä en halunnut pyöräillä kotiin likomärkänä. No, ei satanut. Pisaraakaan. Kaveri totesi, että ei tietenkään: ”Sähän otit sateenkarkotustakin mukaan.”
Pienialaiset, nopeasti syntyvät kuurot kulkevat hyvin ennustamattomia reittejä ja voivat kastella naapurin pihan, mutta jättää sinun nurmikkosi palamaan. Kaupungin rakennetut pinnat imevät enemmän lämpöä kuin ympäröivä kasvillisuus ja luovat siksi nousevan ilmavirran, joka saa sadepilvet kaartamaan muualle. Myös pinnanmuodot, vesistöt ja muut tekijät vaikuttavat. Siksi moni on ihmetellyt, miksi tuttavan piha tulvii kolmatta kertaa tänä kesänä, kun omalla pihalla sademittariin ei eksy kuin korkeintaan hikipisaroita.
Olen seurannut somessa huvittuneena ihmisten konsteja houkutella sadetta. Hyvin perinteinen keino on pistää pyykit narulle. Takuuvarmasti tulee sade. Paitsi että joku oli testannut ja todennut, että ei toiminut. Tuloksena oli vain rutikuivat lakanat. Kirjan unohtaminen terassin pöydälle toimii, joku vinkkasi. Toinen kehui että toimii, hänen miehensä testasi viime kesänä. Muita neuvottuja kikkoja olivat ikkunoiden tai auton pesu, kotiinkuljetuksella tilattu paketti, joka on jätetty taivasalle (mitä kalliimpi sisältö, sitä parempi) ja tamponipaketti terassin pöydällä. Jälkimmäinen kuulemma toimi niin hyvin, että piti heti käydä ostamassa uusi paketti houkuttelemaan lisää sateita.
Samaa perua ovat eri tutkimuslaboratorioissa käytetyt rituaalit: Jos elektroforeesin haluaa onnistuvan, pitää ennen laitteen käynnistämistä pyörähtää kerran ympäri eikä laitteen lähellä saa mainita urheilutuloksia. Eräässä entisessä työpaikassani monistuskonetta piti aina taputtaa onnistuneen tulostustyön jälkeen, tai se suuttuisi eikä enää suostuisi toimimaan kunnolla. Vanhalla ala-asteellani koulusihteeri muisti aina kiittää faksia jokaisen saapuneen faksin jälkeen, jotta laite ei alkaisi temppuilemaan. Ja niin edelleen.
Taustalla on ihmisaivojen ihmeellinen kyky löytää syy-seuraussuhteita tapahtumien välillä silloinkin, kun ne eivät liity toisiinsa: laitoin pyykit ulos kuivumaan ja heti satoi, joten pyykkien narulle laittamisesta seuraa sade. DNA-ajo toimi täydellisesti niin kauan kuin aina pyörähdin ennen käynnistämistä katsomaan selkäni takana olevaa ohjetta ja varmistin tehneeni kaiken oikein. Tapa jäi, vaikka ohje poistettiin. Mutta kerran, kun työkaveri puhui labrassa jääkiekko-ottelun tuloksista, ajot eivät onnistuneet viikkoon. Koulusihteerin sijainen ei tiennyt, että faksia pitää kiittää, eikä laite toiminut koko päivänä.
Muistamme paremmin ne tilanteet, joissa kävi huonosti, kuin ne kerrat, kun kirja unohtui riippumaton viereen eikä satanut. Tai kun tuli käytyä autopesussa eikä kotimatkalla satanut. Siksi voi tuntua, että aina kun teen näin, käy noin. Jos oikeasti pitäisimme asiasta kirjaa kuin tutkija konsanaan, huomaisimme pian, että aivomme ovat huijanneet meitä. Ei aina, ei välttämättä edes kovin usein. Mutta lajimme historian aikana on kannattanut mieluummin muistaa ne kerrat, kun jotain meni pieleen, jotta sen voisi välttää jatkossa. Tämä on ollut toimivampi vaihtoehto kuin muistaa kaikki ne kerrat, kun puskassa ei ollutkaan tiikeriä.
Hauskaa sateen houkuttelu silti on. Ehkä eräänlaista aikuisten leikkiä? Huumoriakin siitä saa revittyä – silloinkin kun ehkä harmittaa, että jokin vettyi sateessa pilalle: ”Ois pitäny arvata, että tietysti heti sataa, kun mä…!”
•