Veriarvot rajojen yli ja paineet tapissa. Kysyin lääkäriltä, pitäisikö tuota lähemmin tutkia. Nuori nainen vastasi: ”Ei tässä vielä Monosta tarvitse soittaa, jatketaan seurantaa.” Silloin aloin kuulostella tarkemmin elintoimintojani. Eikä kauheasti edes tarvinnut, öiset jalkakrampit ja vuorokauden ympäri satunnaisesti ilmestyvä migreeniaura pitivät minut tietoisena siitä, etten kovin hyvässä kunnossa ole.

Tulipa sitten se päivä, kun virtsa äityi punaviinin väriseksi ja menin lääkäriin, kerroin tilanteen. Löytyihän se syyllinen: kehossani oli salaa kasvanut vieras, 9 x 5 sentin kokoinen kasvain. Se oli vallannut munuaisen, joka oli jo osittain nekroosissa. Lisäksi munuaislaskimo oli täysin tukossa. Jos se pato olisi lähtenyt liikkeelle, olisin voinut kupsahtaa milloin tahansa.

Leikkaukseen oli vajaa kuukausi aikaa. Sitä ennen puuhastelin kotona minkä väsymykseltäni jaksoin. Ei ollut onneksi kauheasti hoitamattomia asioita, kaikki velatkin oli tullut otsa hiellä maksettua.

Tein kuolinsiivousta, Sorttiin meni muutamakin kuorma. Eipä tilaa loppujen lopuksi kauheasti lisää tullut. Sitten kirjoitin suurella hartaudella kirjeen vaimolleni, ohjeita jälkeisteni asioiden hoitamiseksi. Pankkitilit, salasanat (paitsi OnlyFans ) sekä viitteelliset ohjeet hautajaistoiveistani. Kirjoitin, etten ole tilaisuutta näkemässä, joten voit toteuttaa sen ihan miten haluat, mutta kannat sitten loppuelämäsi katumusta siitä, jos ei viimeinen tahtoni toteutunut.

Eräänä päivänä kävelin leikkaussaliin. Kapea kuin silityslauta, leikkauspöytä, jolle kävin makaamaan. Siinä sitten ympärillä hääri väkeä. Varmisteltiin, että olihan se tuo vasen puoli. Vastasin, että möykky on sen verran iso, että kai se löytyy, teki kirurgi viillon kummalle puolelle tahansa. Sitten näkymä silmissäni pysähtyi, oli pimeää ja joku sanoi huomenta.

Oli kulunut kahdeksan tuntia. Makasin heräämössä. En ollut irronnut ruumiistani, enkä päässyt seuraamaan leikkausta. Saatana, Kristus eikä edes alempiarvoinen enkeli ilmestynyt puhuttelemaan minua. Ei näistä nykyajan opiaateista ole mihinkään, kun ei yhden yhtäkään hallusinaatiota!

Siellä minä sitten makasin viisi yötä sairaalassa. Vaikka oli aikaa ajatella, enpä paljon jaksanut miettiä yhtään mitään. Kotona meni vielä melkein viikko, etten paljoa jaksanut liikkua, mutta olin sentään elossa.

Nyt, puoli vuotta myöhemmin, olenko muuttunut mies? Kukaan ei ole ainakaan mitään maininnut, paitsi toki elopainon laskua ei voi olla huomaamatta. Olen luonteeltani ollut aina rauhallinen, vaikka olen elämässäni kokenut paljonkin vastoinkäymisiä. Siinä onkin ehkä merkittävin muutos. Moni menneisyydessä tapahtunut negatiivinen asia lakkasi vaivaamasta. Niiden merkitys nykyisyyteeni vain katosi.

Yleisesti suhtautuminen elämään muuttui, ei välinpitämättömäksi, mutta sellaiseksi, etten kanna murheita asioista, joihin en voi vaikuttaa. Keskityn enemmän asioihin, joista minulle on todellista iloa: saan soittaa, tehdä omaa musiikkia ja viettää aikaa ystävien kanssa. Ja mikä tärkeintä, uskalsin oikeasti katkaista kaiken yhteydenpidon ihmisiin, joiden kanssa en oikeasti halua olla tekemisissä.

Epikuros katsoi, että kuolemaa ei tulisi pelätä, koska se ei ole meille mitään. Hänen mukaansa, kun olemme olemassa, kuolema ei ole läsnä, ja kun kuolema on läsnä, meitä ei enää ole. Siksi kuolema ei voi aiheuttaa meille kärsimystä. Ajattelen, että kuolema on minulle samanlainen kuin nukutus leikkaussalissa, aivoni lakkaavat toimimasta ja en ole enää olemassa itselleni.

Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehdessä 1/2025.