ROBERT J. BROTHERUS
￭
Santtu Sorri: Homo stultus (Calidris Oy).
Santtu Sorrin kirjoittama Homo stultus -teos esittää kirjoittajansa mukaan uuden, mytologiasta ja mystiikasta vapaan selityksen uskontojen olemassaololle. Kirjan keskeinen väite on, että uskonnot ovat biologinen, lajityypillinen ”ohjeistus”, jonka tarkoitus on ohjata yksilöiden toimintaa ihmislajin säilymisen ja menestyksen hyväksi. Ajatus esitetään kirjoittajan omana oivalluksena, jonka hän väittää olevan jotain, mitä “viisaat miehet eivät ole vuosituhansiin ymmärtäneet”.
Ongelma ei ole siinä, että uskontoja tarkastellaan luonnollisina ilmiöinä – tämä on ollut uskontotieteen, evoluutiopsykologian ja kulttuurievoluution tutkimuksen ydintä jo vuosikymmeniä. Ongelma on siinä, miten tämä tehdään. Kirja ei edusta tieteellistä argumentaatiota: se ei vertaile hypoteesiaan aiemman tutkimuksen kanssa, ei viittaa relevanttiin kirjallisuuteen eikä pyri testaamaan väitteitään evidenssiä vasten. Tunnetut teoriat – esimerkiksi uskonnon tarkastelu meemien, ryhmävalinnan, sosiaalisen koheesion tai kognitiivisten vinoumien kautta – sivuutetaan täysin, ikään kuin niitä ei olisi olemassakaan.
Keskeinen väite uskontojen kehittymisestä “lajin edun” vuoksi jää erityisen heikosti perustelluksi. Historiallisesti uskonnot ovat syntyneet pienissä, toisiaan vastaan sotivissa yhteisöissä, joissa koko ihmislajin käsite oli tuntematon. Uskonnot ovat yhtä usein jakaneet ihmisiä kuin yhdistäneet heitä, ja uskonsodat, lahkoriidat ja fanaattisuus haastavat suoraan väitteen niiden lajia suojelevasta roolista. Kirja ei esitä mekanismia, jolla tällainen lajitasoinen ohjaus olisi syntynyt, eikä perustele, miksi uskontojen hyödyt ylittäisivät niiden kiistattomat haitat.
Tyyli vahvistaa vaikutelmaa pseudotieteellisyydestä. Teksti nojaa julistaviin lauseisiin, retorisiin heittoihin ja toistuviin väitteisiin omasta poikkeuksellisesta oivalluksesta. Kielenkäyttö on paikoin arkista ja huolimatonta tavalla, joka ei tue asiantuntijuuden vaikutelmaa. Kun tähän yhdistyy avoin vähättely aiempaa ajattelua kohtaan ilman, että sitä on selvästi edes luettu, syntyy vaikutelma Dunning-Kruger-ilmiöstä: vähäinen perehtyneisyys synnyttää varmuuden omasta ainutlaatuisesta näkemyksestä.
Kirjaa voi lukea esimerkkinä siitä, miltä tieteellinen kieli ja biologiset käsitteet näyttävät irrotettuina tieteellisestä menetelmästä. Vapaa-ajattelijan näkökulmasta teos ei niinkään valaise uskonnon alkuperää kuin havainnollistaa, miksi kriittinen lukutaito, lähteiden tuntemus ja metodinen nöyryys ovat välttämättömiä, kun pyritään ymmärtämään monimutkaisia inhimillisiä ilmiöitä.
•
Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehdessä 1/2026.