Patrick Radden Keefe: ”Älä sano mitään – tositarina menneisyydestä, murhasta ja Pohjois-Irlannista”. Suomentanut Maija Heikinheimo, Gummerus 2022.
Pohjois-Irlanti, Londonderry, Belfast, Ulster, Lontoo, Ian Paisley. Nimiä, jotka ovat jääneet mieleen lapsuudesta ja nuoruudesta uutisista. Pohjois-Irlannin ja Lontoon pommiräjäytykset, katutaistelut ja mellakat olivat 70-luvun kuluessa normaalia uutisarkea siinä missä Lähi-Idän sotimiset ja nyt Ukrainan tapahtumatkin, vaikka Ukraina koskettaakin meitä hieman enemmän sen tietyn läheisyyden vuoksi. Pohjois-Irlannin selkkaukset, sikäläisittäin ”The Troubles” kestivät 1968 vuodesta 90-luvun loppuun asti, mikä tuntuu yllättävältä.
IRA julisti vuonna 2005 luopuvansa aseellisesta taistelusta. Mutta arvet tapahtumista eivät ole vielä hävinneet. Pitkään jatkunut vihanpito ja raakuudet jättävät jälkensä vuosikymmeniksi. Edelleenkin Belfastissa itsenäisyyttä ajavien katolisten ja brittimielisten protestanttien välillä kulkee muureja, ns. rauhanlinjoja. Portit suljetaan öiden ajaksi. Unionistit alkoivat taannoin mellakoida jälleen. Nyt Brexit on nostanut vanhat kaunat ja rajalinjat esiin. Pohjois-Belfastissa on uusia seinän korkuisia muraaleja, jotka kunnioittavat puolisotilaallisia järjestöjä. Uusien väkivaltaisuuksien uhka on läsnä.
Vuosi 1972 oli väkivaltaisuuksien huipentumavuosi. Verisunnuntai samana vuonna tapahtui, kun Derryssä järjestettiin mielenosoitus ja brittisotilaat ampuivat aseetonta väkijoukkoa kohti. 13 kuoli, 15 loukkaantui. Sotilaat väittivät perusteettomasti heitä kohti ammutun. Tästä on nyt siis 50 vuotta, mutta se ei ole painunut unohduksiin.
Uskonnot ja valtapolitiikka pitävät usein yhtä. Jäljet tästä ovat yleensä elleivät aina rujoja. Pohjois-Irlannin konflikti 60-luvun lopulta alkaen, ”the troubles”, oli vanhaa perua, jo vuosisatojen takaisten itsenäisyyspyrkimysten jatkumoa. Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA perustettiin jo vuonna 1920.
Uskonnolla oli vahva asema Pohjois-Irlannin konfliktissa. Tasavaltalaiset olivat pääasiassa katolisia, unionistit taas brittien tapaan protestantteja. Mutta tasavaltalaisten ja IRA:n riveissä oli myös protestantteja. Unionistien puolella ei juuri katolisia ollut. Jos protestanttien asuinalueella joku paljastui katoliseksi, hänet savustettiin ulos kodistaan ilman muuta. Britannian hallitus ei antanut tuumaakaan periksi Pohjois-Irlannin pyrkimyksille yhdistyä Irlantiin. Keinot olivat kovia.
”Isän nimeen” -elokuva kertoo tositapauksesta, jossa elokuvan perustana olleen kirjan kirjoittanut Gerry Conlon ja hänen isänsä, IRA:n kuulumattomat, tuomittiin vuosien vankeuteen baaripommi-iskusta, johon olivat syyttömiä. He vain olivat pohjoisirlantilaisia. Heidät ja kuusi muuta valittiin syntipukeiksi, koska ”kaikki he ovat syyllisiä”. Uusintaoikeudenkäynnissä nämä vapautettiin 15 vuoden jälkeen. IRA:n jäsen Bobby Sands, joka ryhtyi vankeudessa nälkälakkoon saadakseen IRA-vangeille poliittisen vangin statuksen, valittiin Britannian alahuoneeseen. Hän kuoli nälkälakon seurauksiin. Tämän jälkeen parlamentti sääti lain, joka esti yli vuoden mittaista vankeusrangaistusta kärsivien asettumisen ehdokkaaksi.
Patrick Radden Keefen kirjoittama tietokirja ”Älä sano mitään” kertoo tositarinan perheenäidistä, Jean McConvillesta, jonka IRA sieppasi kotoaan tämän lasten läsnä ollessa. Hän oli protestantti ja epäilyttävästi auttanut haavoittunutta brittisotilasta. Tämä tarina on kirjassa kuitenkin vain kehys Pohjois-Irlannin konfliktista kertomisessa. Yksi fragmentti molemminpuolisten kauheuksien jatkumossa.
Kuinka eettistä on tappaa aatteensa vuoksi tai sitten pyrkiä rauhaan poliittisin keinoin samalla kieltäen entisen väkivaltaisen menneisyytensä ja kääntää selkänsä entisille taistelutovereilleen ja asian ja aatteensa vuoksi henkensä menettäneille, kuten Gerry Adamsin tapauksessa. Kirjan päähenkilön, Dolours Pricen, mukaan yksi keskeisistä väkivallantekoja käskenyt ja jakanut oli juuri Gerry Adams ennen kuin tästä tuli Sinn Féinin puheenjohtaja. Hän antoi käskyt Pricen mukaan myös Lontoon pommi-iskuihin, joihin hän itse osallistui. Tämän hän kertoi, kun Adams oli Pohjois-Irlannin kuuluisin poliitikko, rauhanneuvottelija ja Sinn Féinin puheenjohtaja. Adams itse on aina kieltänyt kuuluneensa IRA:han.
Mielenkiintoisesti Dolours Price IRA:n riveissä ollessaan ei hyväksynyt tapaa, jolla brittisotilaita houkuteltiin vapaalta baareista treffeille ja ammuttiin. Hänestä ”sotilaitten pitäisi olla univormussa, kun heidät ammutaan”. Ei ole ”eettistä” ampua sotilaita näiden ollessa siviilivaatteissa. Mutta sen hän hyväksyi, että briteille vasikoineita omia sai ampua. Hän itse kuljetti näitä autolla teloitusryhmille Irlannin puolelle.
Patrick Radden Keefe omaa pohjoisirlantilaisia sukujuuria, mutta muuta kosketusta hänellä ei ole maahan tai vuosikymmeniä jatkuneisiin levottomuuksiin. Mutta hän on haastatellut yli sataa mukana ollutta tai muuten asian osaisia ja tehnyt perusteellista arkistotutkimusta. Perheenäiti, leski ja sivullinen, Jean McConville, murhattiin. Tämän kohtaloa selvitellessään Keefe tuli selvittäneeksi lopulta myös, kuka piti kädessään murha-asetta. Kirja käsittelee Pohjois-Irlannin konfliktia tämän yhden perheen onnettomuuden kautta, mutta samalla se tuo esille konkreettisesti sen, minkälaisia kauheuksia ihmiset voivat tehdä toisilleen maahan vedettyjen rajojen vuoksi ja ideologioiden sekä uskontojen nimissä. Hetken kestänyt vihanpurkaus ja väkivaltaisuus jättää jälkeensä arpia vuosikymmeniksi ja synnyttää katkeruutta ja uutta vihaa.
”Mitä ikinä sanotkin, älä sano mitään” on Seamus Heaneyn, Pohjois-Irlannissa v. 1939 katolilaiseen perheeseen syntyneen runoilijan, runo. Se kertoo Pohjois-Irlannin konfliktista. Runon nimi tiivistää sen, miten hiljaisuuden rikkominen saattoi olla oman henkikullan menetys. Mutta tämä toimi myös toisinpäin: Kun Jean McConville oli kadonnut, joutuivat lapset huostaan. Nuorimmat pojat orpokotiin, jossa joutuivat pappien hyväksikäyttämiksi. Siitäkään ei saanut sanoa mitään. Tämähän on tuttua lukuisista katolisista sisäoppilaitoksista. Katolisissa piireissä piti olla näistä hiljaa aivan viime vuosiin asti. On paradoksaalista, kun katolisten vapaustaistelijoiden toimien vuoksi aivan pienet lapset joutuvat katolisten pappien ahnaisiin käsiin.
Älä sano mitään on kuin jännityskertomuksen tai murhamysteerin muotoon rakennettu tietopaketti konfliktista ja sen uhreista. Faktaperusta on varsin vahva – viitteitä on noin 100 sivua. Kirjasta selviää hyvin se tosiasia, että mikään ei ole mustavalkoista, hyvä ei aina ole vain hyvä eikä paha pelkästään paha. Lojaalius ei ole sekään aina itsestään selvää tai se voi olla yllättävänkin ohutta.
Yki Räikkälä