Suomessa vierailleen tanskalaisen väitöskirjatutkijan Sidsel Kjemsin kokoamat vertailutiedot Pohjoismaiden sekä Englannin ja Skotlannin kirkkojen rahoituksen tilanteesta saavat kiinnittämään huomioita eräisiin peruskysymyksiin Suomessa. Kun katsotaan näiden enemmistökirkkojen rahoituksen osuutta bruttokansantuotteesta huomataan, että Suomen osuus on selvästi suurin.
Ev.lut. kirkon instituution toiminnan ylläpito tulee Suomelle kansantaloudellisesti kalliiksi. Kalliimmaksi kuin muissa maissa. Vaikka Suomi on monessa suhteessa Tanskan kaltainen maa, kirkkomme käyttää rahaa 42 prosenttia enemmän kuin Tanskan kirkko suhteessa kansantalouden kantokykyyn.
Kjems selvitti rahoituksen määrää myös suhteessa kirkkojen ns. yhteiskunnallisiin, julkisiin tehtäviin, joihin on katsottu kuuluvan ainakin hautausmaiden ylläpito, kulttuuriperinnön säilyttäminen kirkkorakennuksissa sekä väestörekisteripalvelut. Ilmeni, että rahoituksen määrän erot eivät johdu eroista näiden tehtävien hoidossa. Norjan ja Tanskan kirkot hoitavat samoja tehtäviä, mutta halvemmalla kuin Suomen ja Ruotsin kirkot. Suomessa tätä toimintaa rahoitetaan valtion budjetista 114 miljoonalla eurolla sekä käyttömaksuilla.
Tanska ja Suomi ovat hyvin samanlaisia maita, mutta Suomen kirkko on erittäin hyvin rahoitettu tanskalaiseen kirkkoon verrattuna. Yhteiskunnalliset tehtävät ja ”hyvän tekeminen” ei käy eron selitykseksi, koska Tanskan kirkko tekee yhtä paljon, vaikka heillä on vähemmän rahaa.
Rahoitusmalli ratkaisee
Mikä sitten vaikuttaa rahoituksen määrän suhteellisen taso varsin suureen vaihteluun? Kjemsin tutkimusten mukaan se on selvästi rahoitusmalli, joita vertailtavissa maissa on kolme: 1) Oikeus kirkollisverotukseen julkista verotuskoneistoa käyttäen: Tanska, Ruotsi ja Suomi. 2) Yleinen verotus ja kirkon rahoitus valtion ja kuntien budjeteista: Norja ja Islanti. 3) Lahjoitukset ja rahankeräykset: Englanti ja Skotlanti.
Ryhmässä 1, varsinkin Suomessa ja Ruotsissa, rahoitus on selvästi muita korkeammalla tasolla. Ryhmässä 2 rahoitus on selvästi ryhmää 1 pienempää ja ryhmää 3 suurempaa.
Ryhmän 3 maissa rahoituksen määrä on selvästi pienempi, kuin maissa, joissa on kirkollisverotus tai joissa kirkot saavat pääosan rahoituksestaan valtion budjetista.
Näin suuret rahoituksen erot rahoitusmallin mukaan jaoteltuna kertovat selvästi, että rahoituksen määrä suhteessa jäsenmäärään ja osuus koko kansantuotteesta on suurinta kirkollisverotuksen maissa. Verotussysteemi on niiden kirkkojen suurten tulojen ja vaurauden syy ja perusta. Talouden kasvu vuosikymmenten ja vuosien myötä on koitunut automaattisesti myös kirkon kasvuksi.
Verorahoitus ja budjettirahoitus eivät ole maksajalle läpinäkyviä, kuukausittain esillä olevia. Ne ovat hyvin piiloisia ja ehkä vain kerran tai kaksi vuodessa esille tulevia. Suomessa nykyinen kirkollisverosysteemi ennakonperintöineen alkoi vuonna 1960, ja sen ansiosta kirkosta eroamiskehitys pysähtyi 1960-luvulla kokonaan, kun aiemmin näkyvä vuotuinen kirkollisvero piilotettiin ja jaettiin jokaisen palkkaerän ennakkoperintään.
Kjemsin mukaan absoluuttisen väärä tapa yrittää lisätä kasvavaa kritiikkiä osakseen saaneen kirkollisverosysteemin hyväksyttävyyttä olisi verotusoikeuden laajentaminen muille uskonnollisille ja katsomuksellisille tahoille. Olen ehdottomasti samaa mieltä. Kirkon rahoitusosuutta kansantaloudessa tarpeettomasti paisuttava ja yhdenvertaisuuden näkökulmasta sekulaareille kansalaisjärjestöille epäreilu kirkollisverosysteemi on perusteltua lakkauttaa. Tätä olemme esittäneet, myös yhdessä Humanistiliiton kanssa.
Maallistumiskehitys voimakasta
Sidsel Kjems oli myös koonnut ansiokkaasti vertailutietoja muun muassa kirkollisten toimitusten ja jäsensuhteen kehityksestä pohjoismaissa. Aineistosta voi tehdä päätelmiä myös lähivuosien tulevasta kehityksestä Suomessa. Asetelma kuvaa muutosta vuodesta 2004 vuoteen 2014. Britannian luvut koskeva anglikaanista kirkkoa The Church of England.
Kasteiden osuus väheni
Ruotsissa 69 %:sta 46 %:iin
Tanskassa 76 %:sta 64 %:iin
Norjassa 77 %:sta 63 %:iin
Suomessa 86 %:sta 72 %:iin
Englannissa 14 %:sta 12 %:iin
Skotlannissa 14 %:sta 7 %:iin
Konfirmointien osuus väheni
Ruotsissa 38 %:sta 29 %:iin
Tanskassa 73 %:sta 70 %:iin
Norjassa 68 %:sta 63 %:iin
Suomessa 89 %:sta 84 %:iin
Englannissa 14 %:sta 12 %:iin
Skotlannissa 14 %:sta 7 %:iin
Islannissa 83 % vuonna 2010
Kirkollisten vihkimisten osuus väheni
Ruotsissa 54 %:sta 33 %:iin
Tanskassa 41 %:sta 34 %:iin
Norjassa 49 %:sta 38 %:iin
Suomessa 64 %:sta 49 %:iin
Islannissa 81 %:sta 74 %:iin
Englannissa 22 %:sta 19 %:iin
Skotlannissa 23 %:sta 12 %:iin
Kirkollisten hautausten osuus väheni
Ruotsissa 89 %:sta 76 %:iin
Tanskassa 90 %:sta 83 %:iin
Norjassa 94 %:sta 90 %:iin
Suomessa x %:sta 92 %:iin
Islannissa vuonna 2014 osuus 95 %
Englannissa 41 %:sta 31 %:iin
Skotlannissa 58 %:sta 40 %:iin
(Englannissa ja Skotlannissa
hautausmaat ovat kunnallisia.)
Kirkon jäsenosuudet vähenivät
Ruotsissa 78 %:sta 65 %:iin
Tanskassa 83 %:sta 78 %:iin
Norjassa 85 %:sta 74 %:iin
Suomessa 84 %:sta 74 %:iin
Islannissa 86 %:sta 75 %:iin
Englannissa 26 %:sta 17 %:iin
Skotlannissa 36 %:sta 21 %:iin
Suomalaisissa kyselytutkimuksissa on tullut selvästi esiin, että nuoremmat ikäluokat ovat huomattavasti ei-uskonnollisempia kuin vanhemmat ikäpolvet. Kjemsin esityksessä on samanlaisia tuloksia muista maista. Esimerkiksi Englannissa alle 25-vuotiaissa ei-uskonnollisia oli 64 prosenttia ja yli 65-vuotiaissa 28 prosenttia.
Näistä ikäryhmien välisistä suurista eroista herää mielenkiintoinen kysymys: Tulevatko ihmiset uskonnollisemmiksi iän myötä?
Kjemsin esittämään englantilaisen aineiston mukaan näin ei ole. Ikäryhmien väliset suuret erot johtuvat sen sijaan siitä, että keskimäärin nyt iäkkäät ihmiset olivat jo nuorena uskonnollisempia kuin mitä nykynuoret ovat. Tiedossani ei ole vastaavaa seurantatutkimusta Suomesta, mutta yleiskuva on mielestäni samansuuntainen. Ihmiset eivät muutu vanhetessaan aiempaa uskonnollisemmiksi. Maallistumiskehitys jatkuu ja vähitellen heijastuu myös hautauskulttuurin monimuotoistumisena.
Esa Ylikoski