Piti kirjoittaa ikuisuudesta, mutta tulikin ajallisuuden ja rajallisuuden puolustus. Tosin minulla ei ole
mitään sitä vastaan, että kosmologit nykyään puhuvat myös multiversumeista ja säieteorioista;
metamaailmankaikkeus ehkä olisikin paljon isompi ja iäkkäämpi kuin tämä osin tuntemamme
maailmankaikkeus. Tässä ja nyt rajaudun silti pienen ihmisen näkökulmaan.
Uskominen niin sanottuun kuoleman jälkeiseen elämään ja jopa ”iankaikkiseen elämään taivaassa”
saattaa lohduttaa monia ihmisiä läheisen ihmisen kuolemantapauksen yhteydessä. Toisilla kyseessä on
ehkä vain soveliaaksi koettu tapa lohduttaa kanssaihmisiä, varsinkin lapsia, todellisen omakohtaisen
uskon sijaan. Yhä useammat meistä eivät kuitenkaan tarvitse tuollaista taivasuskoa, tai emme vain kykene
uskottelemaan itsellemme tai muille mahdottomana pitämäämme ajatusta.
Oman kuolemansa suhteen suurin osa ihmisistä ei itse asiassa vaikuta käytännössä olevan niin huolissaan
”iäisyydestään” kuin uskonnoissa asiaan liittyväksi väitettyjen kohtalokkaiden seurausvaikutusten
pohjalta voisi olettaa. Kuoleman luonnollisuus jollain lailla ymmärretään ja myönnetään laajasti, vaikka –
Woody Allenia lainaten – sen tapahtuessa ehkä haluttaisiinkin olla muualla. Toisaalta yhä useammat
haluavat olla läsnä kuolemassaan.
Varsinkin kristinuskoon ja islamiin liitetty rankka jako kahteen, viimeinen tuomio paratiisiin tai helvettiin,
”pelastukseen” tai ”kadotukseen” usein torjutaan mielestä tai kielletään. Se onkin terve suhtautuminen
noin epäreiluihin opinkappaleisiin. Ei ole mieltä kuluttaa aikansa ja energiaansa sen pähkäilyyn, ketkä
pääsevät taivaaseen ja ketkä helvettiin ties milläkin ehdolla, koska koko kysymyksenasettelu ja
ajatusrakennelma on mahdoton. Kannattaa keskittyä elämään.
Ajatus kuoleman jälkeisestä iankaikkisesta elämästä on järjellä ajatellen mahdoton, luonnonvastainen – ja
anteeksi vaan – omahyväinen ja hieman suuruudenhullu kuvitelma. Siitä on ollut ja on huomattavaa
haittaa ihmisten elämälle ja koko ihmiskunnan kehitykselle. Tämä kuvitelma suuntaa huomiota pois
omasta elämästä ja aiheuttaa suoranaisia vahinkoja sen pohjalta syntyneiden uskonnollisten
oppirakennelmien ja instituutioiden kautta.
Uskontojen lupausten mahdottomuus
Elämänsä rajallisuuden ja mahdollisuuksien ymmärtäminen ja hyväksyminen vapauttavat ihmisen
elämään tätä ainutkertaista ja ainutlaatuista elämäänsä täysillä, vailla turhia pelkoja ja toiveita.
Ihmissuhteiden, ystävyyden, rakkauden, toveruuden ja lähimmäisten merkitys kasvaa, kun ymmärtää
elävänsä vain kerran. Samalla se motivoi ohjaamaan yhteiskuntaa jokaisen elämän kunnioittamiseen myös
käytännössä niin, että kaikki mahdollinen tehdään ihmisten täyden elämänkaaren turvaamiseksi ja
traagisten onnettomuuksien, sairauksien, kärsimyksen ja sotien estämiseksi.
Ihmisten keskuudessa muinoin, kenties surun ja epätoivon hetkillä syntyneet toiveet ja ajatukset
kuoleman voittamisesta ja itsensä ikuistamisesta ovat nykytiedon valossa vailla minkäänlaista tiedollista
perustetta ja suhteellisuudentajua. Tähdet ja tähtisumut ovat ajallisia ja rajallisia, mutta minä en!? Nyt
tiedämme, että maailmankaikkeuteemme, sen miljardeihin galakseihin kuuluu miljardien vuosien saatossa
jatkuva liike, aineen kiertokulku. Tähtiä syttyy ja sammuu, atomeista on moneksi. Maakeskeinen
maailmankuva katosi, mutta itsekeskeistä maailmankuvaa ei turha vaatimattomuus vaivaa.
Uskontojen lupaus iankaikkisesta elämästä taivaassa lienee saanut ja saa edelleen kiinnekohtaa
omahyväisyydestämme, joka pohjautunee lapsen luonnolliseen psykologiseen kehitysvaiheeseen
kuuluvasta kaikkivoipaisuuden tunteesta (omnipotenssi). Äiti, isä, isovanhemmat ja koko maailma ovat
vain minua varten! Kun se usko olosuhteiden pakosta katoaa, korvikkeeksi usein tarjotaan ja omaksutaan
vastaava usko, uskonto. Juuri minulle kaikkivaltias taivaan isä voi antaa ikuisen onnen ja
kuolemattomuuden taivaassa, paratiisissa, vaikka maailman kärsimykselle hän ei mahdakaan mitään.
Biologisesti katsoen luonnollista on elämän jatkuva kiertokulku, jossa jokaisen elollisen olennon, yksilön
luonnollisena, tarpeellisena ja välttämättömänä osana on kuolema. Ilman yksilöiden kuolemaa elämä ja
sen kehitys tukahtuisivat maan päällä. Ihminen on osa luontoa, myös biologinen olento. Ilman
kuolemaamme jälkeläisemme, lastenlastemme lapset eivät pystyisi elämään omaa elämäänsä maan päällä.
Ilman kuolemaamme ihmiskunnan kulttuuri, tiede, taide, ajattelu ja yhteiskuntamuodot jäisivät,
jähmettyisivät tälle nykyiselle, ehkä melko vaatimattomalle tasolleen.
Toki elämäntyömme elää kuolemamme jälkeen saavutustemme, ihmissuhteidemme ja jälkeläistemme
kautta. Jätämme tekojemme ja sanojemme merkkejä maailmaan ja ihmisten mieliin. Joidenkin
aikalaistemme aikaansaannoksia ehkä ihaillaan ja muistetaan tuhansienkin vuosien päästä. Ja kehittyvä
kulttuuri sisältää itse asiassa aineksia jokaisen, pienimmänkin ihmisen vaikutuksesta. Myös traagiset
onnettomuudet ja kuolemantapaukset voivat antaa sysäyksen yhteiskunnan kehittämisen. Kysymys on siis
paljosta muustakin kuin siitä että maa saa aikanaan voimaa ruumistamme tai tuhkastamme.
Ajatus kuoleman jälkeisestä persoonallisesta elämästä on luonnoton myös sen vuoksi, että elävä ihminen
muuttuu kaiken aikaa kohdusta kuolinhetkeen. Jokainen päivä tuo jotain uutta. Opimme, kasvamme,
kehitymme, kypsymme – ja taitavatpa jämähtäminen ja taantuminenkin edustaa jatkuvaa muutosta
elinkaaressamme. Inhimillisen persoonallisuuden kasvu tapahtuu vuorovaikutuksessa ympäristön ja oman
fyysisyytemme kanssa. Yksin ei kukaan pysty kasvamaan ihmiseksi. Myös kehomme ja kehollisuutemme
muuttuu joka päivä. Olemme psykofyysisiä persoonia.
Taivaslupausten tai mahdollisten toiveiden suhteen herääkin kysymys, mikä oikein olisi se ihminen, joka
saisi tuon luvatun ikuisen elämän. Olisiko se eräänlainen pysäytyskuva jostain hyvästä
elämänvaiheestamme vai ihminen kuolinhetkellään at the end? Mikä olisi sen suhde tähän
tomumajaamme, ruumiiseemme, jonka kanssa olemme koko ikämme eläneet, jota ilman itse asiassa
emme voi elää?
Uskonnoilla on näihin kysymyksiin erilaisia, toinen toistaan kummallisempia tai epämääräisempiä
selityksiä. Puhutaan esimerkiksi ideaalisesta taivasruumiista, jossa kaikki raihnaisen tomumajamme säryt,
vaivat ja sairaudet ovat parantuneet. Mutta eikö tällöin olekin selvästi kysymys mielikuvitusolennosta
eikä enää ihmisestä reaalisena olentona? En minä ainakaan ole minä ilman yhteyttä omaan kehooni ja
elinympäristööni. Keho on osa persoonaa.
Voi myös mielikuvatasolla ihmetellä, millaista luvattu paratiisillinen autuus ja nautinto tai helvetillinen
vaiva oikein olisikaan ilman tätä omaa fyysistä kehoamme.
Kuoleman traagisuus ja luonnollisuus
Ennenaikainen kuolema onnettomuuden tai sairauden vuoksi on aina traagista. Niinpä tuleekin tehdä
kaikki voitava niiden minimoimiseksi. Ne eivät ole kohtalon määräämiä tai taivaan isän tahtomia
tapauksia, vaan onnettomien olosuhteiden ja myös sattumien satoa. Usko ennalta määräytymisen ja
kohtaloon on paitsi ihan väärin myös todella vahingollista, jos se johtaa piittaamattomuuteen omasta ja
muiden turvallisuudesta sekä välinpitämättömyyteen ympäröivän yhteiskunnan olosuhteiden korjaamista
kohtaan.
Vanhuudessa yhä useammat ihmiset näyttävät hyväksyvän luonnollisen elinkaaren päässä odottavan
kuoleman. Sitä ei välttämättä pelätä, ja jotkut suorastaan odottavat sitä. ”Kun pääsis pois”, on monessa
suvussa varsin tuttu sanonta, johon ei usein liittynyt tai liity mitään dramatiikkaa tai erityistä masennusta
eikä myöskään uskonnollista varmuutta taivaan kodin onnesta.
Toisaalta ihmiset kuitenkin haluavat elää terveinä ja itsenäiseen elämään toimintakykyisinä
mahdollisimman pitkään. Elinkaaremme pitenevät, mikä osoittaa, että arvostamme yhä enemmän juuri
tätä ainoaa elämäämme, johon olemme syntyneet. Taivas ja paratiisi eivät tunnu itse asiassa niin kovin
houkuttelevilta tämän elävän elämän rinnalla.
Monet pohtijat ja pakinoitsijat ovat myös alkaneet huolestua enemmän tai vähemmän tosissaan ikuisen
elämän pitkäveteisyydestä, jos semmoinen kaikesta huolimatta kävisi kohdalle. Ehkä muutama tuhat tai
kymmenen tuhatta vuotta vielä menee, mutta entäs sitten kun siirrytään miljooniin ja miljardeihin
vuosiin? Kuitenkin meidän väitetään olevan yhä lyhytjänteisempiä ja kärsimättömämpiä niin, että
esimerkiksi radio- ja tv-ohjelmiin tarvitaan yhä lyhyempiä kohtauksia, puheosuuksia ja vaihteluvälejä.
Voidaan tietenkin kuvitella, että iankaikkisuudessa, ajattomuudessa aika ei ole enää ongelma, se menettää
merkityksensä. Mutta kun kuitenkin ihminen, ihmisen psyyke ja persoona, on ajallinen, ajassa elävä,
ajattomaan ikuisuuteen siirtyminen tosiasiassa merkitsekin tämän persoonan loppua – eli itse asiassa
ihmisen kuolemaa.
Kuolemantapaus perheessä tai lähipiirissä on traumaattinen kokemus kaikille. Se on myös terveydellinen
riski psyykkisesti ja fyysisesti. Hautaustoimi pitäisikin yhteiskunnassa hoitaa niin, että ketään ei siinä
tilanteessa syrjitä uskonnon tai vakaumuksen vuoksi.
Kuolemantapaus saa myös lapset pohtimaan suhtautumistaan kuolemaan. Asian luonteen vuoksi ei ole
reilua turvautua joulupukilla juksaamisen tyyppisen ratkaisuun. Lapsen lohduttaminen kertomalla
ikuisesta elämästä vastoin omaa uskoaan ei ole oikein. Sitä paitsi uskontunnustuksen mukaan pappa ei ole
taivaassa vaan odottaa viimeistä tuomiota. Lapselle voi sen sijaan sanoa esimerkiksi, että mummu ei enää
kärsi kivuista ja vaivoista ja että hän elää muistoissamme.
Surulle on annettava aikaa ja sijaa myös kodissa. Voi käydä yhdessä haudoilla. Joku saattaa lapselle
sopivin sanankääntein kertoa, että myös ihmisen kuolema on luonnollinen asia, joka kuuluu elämään ja
kohtaa aikanaan jokaista, Toinen saattaa oman käsityksensä mukaan sanoa, että hän tai kukaan ei
oikeastaan tiedä mitä kuoleman jälkeen ”rajan takana” on, vaikka siitä onkin monenlaisia käsityksiä.
Kukaan ei ole tullut kertomaan.
Kuten eri puolilla maailmaa ilmenevistä kulttuurieroista voimme havaita, lapset sosiaalistuvat suhteellisen
helposti toisistaan hyvinkin poikkeaviin tapoihin. Vastuu kasvatuksesta on vanhemmilla, joilla ainakin
moniarvoisuutta ja ihmisoikeuksia voimistuvasti kunnioittavassa ympäristössä on mahdollisuuksia myös
terveen järjen ja suhteellisuuden tajun käyttöön. Uskonnoista ja dogmeista vapaan ajattelun ja
elämäntavan on aika tulla ”ulos kaapista”, astua aikaisempaa rohkeammin julkisuuteen.
Uskontojen oppien haitallisuus
Ikuisuuskuvitelmien varaan on vuosisatojen varrella muodostunut kokonaisia oppirakennelmia ja
instituutioita maallisine valtaulottuvuuksineen ja elinkeinoineen. Hallitsijat huomasivat itselleen
hyödylliseksi suosia alamaistensa maallisten kärsimysten vastapainoksi lupauksia kirkkaammasta
kruunusta taivaassa. Elämän ja yhteiskunnan parantamisvaatimuksia on pitkään pidetty vähintäänkin
toissijaisina tai jopa synnillisenä ja tuomittavana. Uskontojen ohje on ollut kunnioittaa esivaltaa ja
rukoilla kaikkivaltiaan apua ongelmissa ja, mikäli se ei ole auttanut, lohduttautua lupauksilla paremmasta
kuoleman jälkeen. Näin uskonnolla on siunattu ja epäeettisesti tuettu eriarvoisia yhteiskuntaoloja.
Esimerkkeinä uskonnollisten oppien vahingollisuudesta yksilötasolla ovat kristinuskon ja islamin
ahdistavat oppirakennelmat taivaasta ja helvetistä. Ihmisiä on vuosisatoja peloteltu helvetin kauhuilla,
aiheettomilla syntisyytöksillä ja tylyllä perisyntiopilla. Näin on aiheutettu turhaa pelkoa, ahdistusta ja
henkistä kärsimystä miljoonille. Ja taidetaanpa aiheuttaa edelleen, sillä ”pyhien kirjojen” mukaan
edessämme olisi kaksi jyrkästi eroavaa, vastakkaista vaihtoehtoa, joko iankaikkinen onni ja autuus
paratiisissa tai ikuinen kärsimys helvetissä. Liian monet yhä ottavat tämän todesta.
Uskonnolliset opit taivaasta ja helvetistä perustuvat äärimäisen epäreiluun mustavalkoiseen joko tai –
ajatteluun, dualismiin, joka kieltää elämän tosiasiallisen vivahteikkuuden ja monisävyisyyden. Ihminen ei
oikeasti ole hyvän ja pahan suhteen ”joko tai” vaan ”sekä että”. Maailmassa ovat rikkautena sekä
sateenkaaren värit että harmaan eri sävyjä!
Onneksi suurin osa ihmisistä ainakaan Suomessa ei ota uskonoppien lupauksia ja pelotteluja enää täydestä
todesta. Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan todella suuri osa kirkon jäsenistä uskoo muulla tavalla kuin
mitä uskontunnustus sanoo. Uskontunnustusta silti toistellaan ääneen kirkollisissa toimituksissa ja
jumalanpalveluksissa. Kirkolliskokous haluaa eduskunnan säätävän maininnan oikeasta
uskontunnustuksesta myös kirkkolakiin.
Oikeauskoisuusoppi ja dogmaattisuus ovat ihmisen kasvulle ja yhteiskunnalle haitallisia, sillä ne eivät tue
nykymaailmassa tarvittavaa vuorovaikutteisuutta, kriittisyyttä, luovuutta, innovatiivisuutta ja
yhteistyökykyä. Dogmaattisuus on myös ristiriidassa esi- ja perusopetuksen, lukion ja ammatillisten
opintojen opetussuunnitelmien yleisten oppimistavoitteiden kanssa. Silti uusissakin peruskoulun
oppikirjoissa on yhä tunnustuksellisuuden piirteitä, ja moni koulu liittää koulupäiviin ev.-lut. kirkon
jumalanpalveluksia ja hartaushetkiä.
”Yksin uskosta” -oppi tuntuu äärimmäisen epäreilulta, epiksen ennätykseltä. Siis murhamiehelle riittää
periaatteessa usko Jeesukseen, armoon ylhäältä, mutta uhrin omaisten anteeksiannolla ole niin väliä.
Uskovaiset murhamiehet ja roistot pääsevät iankaikkiseen autuuteen, mutta heidän teoistaan kärsineet,
uskonsa kaikkivaltiaan hyvyyteen menettäneet pannaan pitkään pyttyyn ilman armahdusoikeutta!?
Tästä huolimatta uskonnot yrittävät omia ihmisten moraalisen ja eettisen käytöksen omaa reviiriinsä,
ikään kuin omaksi ansiokseen, vaikka ne ovat inhimilliseen ja yhteiskunnalliseen yhteiselämään liittyviä
kulttuurisia saavutuksia. Minkäänlaiset tilastot eivät osoita, että esimerkiksi kirkkoon kuuluvat toimisivat
kiltimmin kuin uskontokuntiin kuulumattomat. YK:n peruskirjasta, ihmisoikeuksien julistuksesta,
Suomen perustuslaista ja muista laeista löytyvät paremmat eettiset ohjeet toimia oikein kuin Raamatun ja
Koraanin ristiriitaisista ja monin kohdin omituisista, jopa rikollisista toimintaohjeista.
Toki uskontojen nimissä tehdään myös paljon hyvää, hyväntekeväisyyttä, muiden ihmisten auttamista.
Välillä se kohdistuu uskonveljiin ja seurakuntalaisiin, välillä myös muihin, kotimaan tai maailman
vähäosaisiin. Joidenkin kirkkojen käsite lähimmäisyydestä on laajentunut, vaikka ns. lähetyskäskyäkään,
uskonnon levittämisvelvoitetta ei ole unohdettu. Voidaan ajatella, että esimerkiksi kirkkojen
hyväntekeväisyys- ja diakoniatyö ei viime kädessä perustu uskonoppiin, vaan ihmisten, niin
uskonnollisten kuin uskonnottomienkin ihmisten kykyyn ja haluun tehdä hyvää.
Useimpiin ihmisiin on sosiaalisesti kehittynyt hyvyyttä, vaikka perihyveellisyyttä ei liene ilman
kasvatusta. Mikäli hyväntekeväisyyden henkilökohtaisena motiivina on ensisijaisesti taivaspaikan
tavoittelu, sitä ei voitane pitää silti enää yksin hyvyyteen perustuvana pyyteettömänä auttamisena. Toki
armeliaisuuteen ja hyväntekeväisyyteen voi sisältyä myös sosiaalista pätemistä. Perinteisen naapuriavun
ja yhteistyön vastavuoroisuuteen toki sisältyy ajatus molemmin puoleisesta hyödystä. Hyveellisyyden
hyödyllisyys ei ole väärin.
Opilliseen ehdottomuuteen kuuluu usein suvaitsemattomuus. Vuosisatojen varrella pitkään juuri
uskontokunnat ovat syyllistyneet rikoksiin ihmisyyttä ja ihmiskuntaa kohtaan vähintäänkin osasyyllisinä.
Näin on valitettavasti tänäkin päivänä. Oikealla uskolla perustellaan maailmassa yhä väkivaltaa, sotia ja
vääräuskoisten pahuutta ja vainoa. Niin toki tehdään uudemmillakin ideologioilla, myös maallisilla
opeilla. Opillisella ehdottomuudella myös nostatetaan rohkeutta käydä sodassa tai terroritoimissa kohti
omaa ja muiden kuolemaa.
Uskonnot ovat jarruttaneet tieteiden ja taiteiden kehittymistä. Katolinen kirkko sentään 2000-luvun alussa
perui oikeusjuttunsa Galileo Galileitä vastaan, joitakin satoja vuosia myöhässä. Monet fundamentalistiset
uskonsuuntaukset käyvät yhä niin sissisotaa kuin massiivisia kampanjoita esimerkiksi luonnontieteitä
vastaan, eikä kokonaan vailla menestystä. ”Aukkojen jumalaa” tarjoillaan laajemminkin selittämään
toistaiseksi tuntematonta.
Ajatuksen ja sanan vapautta sekä taiteessa että julkisessa keskustelussa rajoitetaan uskonnollisin perustein
eri puolilla maailmaa rankasti (The Freedom of Thought Report). Kirjailija Salman Rushdie on joutunut
kokemaan vuosikausia henkeään uhattavan. Hollantilainen elokuvaohjaaja Theo van Gogh murhattiin
hänen nostettuaan julkisen kritiikin kohteeksi uskonnollisesti perusteltuja ihmisoikeusloukkauksia. Myös
opettajia on surmattu.
Ihmisten yksilöllistä onnea ja luonnollista sosiaalista elämää kahlitaan yhä ahdasmielisillä, uskonopeista
nousevilla käyttäytymis- ja moraalisäännöillä varsinkin seksuaalisuuteen ja parisuhteisiin liittyen.
Yhdysvaltojen terveysministeri joutui presidentti Bill Clintonin kaudella eroamaan, kun hän tuli
julkisuudessa sanoneeksi, että masturbointi on aivan luonnollinen ja hyväksyttävä asia. Paavi ja monet
herätyskristilliset liikkeet ovat ristiretkellä syntyvyyden säännöstelyä vastaan. Seurustelu ja avoliitot eivät
ole monien mielestä suotavia. Homoseksuaalisuutta ja samaa sukupuolta olevien parisuhteita ei
hyväksytä.
Kuinka paljon rakkautta ja seksuaalista onnellisuutta onkaan jouduttu ja joudutaan tukahduttamaan eri
puolilla maailmaa nimenomaan uskonnollisten oppien ja säännösten vuoksi!
Uskontokritiikki ”ulos kaapista”
Kristinuskon ja islamin perusoppeja on niiden haittavaikutusten vuoksi voitava asettaa aikaisempaa
avoimemmin ja voimakkaammin kriittiseen puntariin. Se on tarpeen jo pelkästään tasapuolisuuden
vuoksi; uskontoa markkinoivat jatkuvasti tuhannet palkkapapit ja viestimet.
Arvostelua ansaitsevat myös monet itämaiset sekä kotikutoiset jälleensyntymis- ja kohtalouskot.
Elomme ja olomme eivät ole ennalta määräytyneitä. Jotain voi, pitää ja myös kannattaa tehdä – itse ja
yhdessä muiden kanssa. Ihminen ja ihmiskunta voivat vaikuttaa teoillaan tulevaisuuteensa.
Median on syytä tarkastella itsekriittisesti uskontojen käsittelyn itsesensuuria. Erityisesti uskontoihin
sisältyvät ihmisoikeuksia ja ajatuksen vapautta kaventavia piirteitä on paikallaan saattaa kritiikin
kohteeksi samaan tapaan kuin esimerkiksi politiikassa arvostellaan puolueita kansalaisten ja kilpailevien
puolueiden toimesta. Kirkkojen taipumus julistautua eettisyyden edustajiksi unohtaen omahyväisesti
uskonnottoman etiikan vaikutus yhteiskunnassa on syytä kyseenalaistaa. Uskonnotonta ajattelua ja
elämäntapaa tulisi tuoda mediassa esille.
Kuoleman luonnollisuuden hyväksyminen ja uskonnottomuus eivät tietenkään takaa kenellekään ajattelun
vapautta, luovuutta, kriittisyyttä, rationaalisuutta, avoimuutta, vuorovaikutuksellisuutta, empaattisuutta ja
eettisyyttä. Uskonnottomatkin ovat ihmisiä. Kaavoihin kangistunutta ja dogmaattista ajattelua on myös
uskontojen ulkopuolella esimerkiksi yhteiskunnallisissa opeissa, ideologioissa, politiikassa ja paikoitellen
jopa tieteessä. Tavataanpa tieteisuskoakin, vaikka se on tietenkin paradoksi, koska oikea tieteellinen
ajattelu on avointa, kriittistä ja kehittyvää.
Ihmiskunnan aikuistuminen ajatuksen vapauteen on ollut ja on vastedeskin pitkä kehityskulku.
Uskonnollisen ajattelun ja kontrollin kahleista irtautuminen on kesken, mutta silti historiallisesti katsoen
suhteellisen lyhyessä ajassa edistynyt merkittävästi. Arvelen uskontojen julkisoikeudellisen erityisaseman
2000-luvun alun yhteiskunnassa kummastuttavan jälkipolvia.
Huomion ja arvostuksen suuntaaminen ihmisen ainutlaatuiseen ja ainutkertaiseen elämään luo perustaa
yksilön hyvään, merkitykselliseen elämään. Niin voimme suuntautua inhimilliseen vuorovaikutukseen,
humaanisiin eettisiin arvoihin, vapaaseen, järkiperäiseen ajatteluun sekä hyvän elämän ja yhteiskunnan
rakentamiseen kanssaihmisten kanssa yhdessä. Luonto, liikunta, kulttuuri, taide, ystävyys, rakkaus,
erotiikka, tieto ja tiede voivat tarjota aineksia inhimilliseen onneen ja myös syvähenkisiin kokemuksiin.
Luonnollisuuden hyväksyminen vapauttaa elämään. Jokaisella on oikeus saada tulla autuaaksi ikiomilla
ajatuksillaan ja uskomuksillaan – jos on tullakseen. Onnelliseksi omassa elämässään voi tulla myös
uskonnollisuudesta vapaalla elämänkatsomuksella. Ilman taivasuskoa meillä on kokonainen elämä.
Esa Ylikoski
Artikkeli on julkaistu Suomen uskonnonopettajien liiton Synsygus-lehdessä 5/2022.
Kirjoittaja on filosofian maisteri, joka on toiminut opettajana peruskoulussa, lukiossa, kansanopistossa ja ammattikorkeakoulussa. Hän toimii nyt Vapaa Ajattelija -lehden päätoimittajana. Artikkelin pohjana on samasta aiheesta julkaistu artikkeli Ylikoski, Esa 2005. Kokonainen elämä, s. 61-75, kirjassa Liimatainen, Ari (toim.) 2005. Sinä kuolet. Tammi.